YLE/Ykkösaamu, 26.5.2006

Kuuntele ohjelma

Viikon kieli: Ihmiskielen perimmäisiä ominaisuuksia

Hannu Reime

Sitten on vuorossa perjantaiaamuinen viikon kieli. Hannu Reimen toimittamassa sarjassa pohditaan tällä kertaa eräitä ihmiskielen perimmäisiä ominaisuuksia.

Viime perjantaina tässä sarjassa kerrottiin meille tutuista mannerskandinaavisista kielistä: ruotsista, norjasta ja tanskasta. Siteerasin silloin kahta pohjoismaista kielitieteilijää, jotka totesivat, että niitä voitaisiin hyvin perustein pitää yhtenä kielenä. Monessa suhteessa nämä Skandinavian niemimaalla, Jyllannissa ja Tanskan saarilla, monilla muillakin Itämeren saarilla sekä Suomen etelä- ja länsirannikolla puhuttavat kielimuodot eivät eroa toisistaan sen enempää kuin yhden ja saman kielen murteet voivat toisistaan poiketa.

Samat tutkijat, Anders Holmberg ja Christer Platzack, tekevät mielenkiintoisen, ehkä harvoin noteeratun havainnon yhdestä ruotsin, norjan ja tanskan erikoisuudesta, joka erottaa ne kaikista muista Euroopan kielistä: niistä puuttuu kokonaan subjektin ja verbin kongruenssi, se, että lauseessa jokin subjektin ominaisuus — tavallisesti persoona ja luku — merkitään verbiin. Sitä kutsutaan verbin persoonataivutukseksi: minä tulen, sinä tulet, hän tulee jne. Ruotsissa ja vastaavasti norjassa ja tanskassa verbi pysyy samassa muuttumattomassa muodossa tulijan tai tulijoitten lukumäärästä ja persoonasta riippumatta: kommer tai menneen ajan aikamuodossa kom.

Subjekti ja verbi kongruoivat enemmän tai vähemmän vahvasti keskenään useimmissa maailman kielissä. Tiettävästi näin tapahtuu — ruotsia, norjaa ja tanskaa lukuun ottamatta — kaikissa kielissä, joita puhutaan Euroopassa, jopa muoto-opiltaan köyhässä englannissa; siinä s-pääte erottaa preesensmuodossa olevan verbin yksikön kolmannen persoonan muista persoona-luku-yhdistelmistä.

Monissa Euroopan ulkopuolisissa kielissä verbiin merkitään subjektin lisäksi objekti ja jopa epäsuora objekti, se lauseenosa, joka vastaa kysymykseen kenelle?.  Euroopassakin on yksi muoto-opiltaan näin rikas kieli, joka itse asiassa on myös mantereemme ainoa ”alkuperäiskieli”: baski. Ajatus, joka suomessa muotoillaan lauseeksi olen antanut sen hänelle, voidaan baskiksi ilmaista kahdella sanalla, joista toinen on varsinainen sisältösana — verbimuoto antanut — ja toinen apuverbi, jonka taivutusmuoto kertoo, kuka on antanut kenelle sen, mistä puhutaan.  

Sellaiset kielet, joista puuttuu subjektikongruenssi, ovat selvästi vähemmistönä maailman kielten joukossa, vaikka niihin kuuluu toisaalta eräitä puhujamäärältään kaikkein suurimpia kieliä. Ne ovat myös vahvasti keskittyneet määrätyille maapallon alueille, ennen kaikkea Itä-Aasiaan ja Länsi-Afrikkaan: kiina eri muunnelmineen, japani, vietnam ja austroaasialaiset kielet, malaiji ja indonesia, joruba Nigeriassa kuuluvat kieliin, joissa verbi ei taivu persoonassa edes subjektin mukaan.

Mielenkiintoinen kysymys on se, miksi luonnollisessa ihmiskielessä ylipäänsä on sellainen ilmiö kuin kongruenssi, miksi jonkin sanan ominaisuuksia — piirteitä — pitää kopioida johonkin toiseen sanaan. Verbihän on verbi, teonsana. Miksi siihen pitää liittää ja sitä taivuttaa sellaisten nominaalisten, nimisanamaisten, piirteitten mukaan kuin persoona ja luku? Ja toisaalta, jos tällainen ominaisuus — persoonataivutus — kuuluu kieleen, miksi sitten ruotsissa, kiinassa ja monessa muussa kielessä tullaan mainiosti toimeen ilman sitä?

Yhtenä vastauksena voisivat olla käytännölliset syyt. Jos verbi taipuu persoonan mukaan, voidaan subjekti lukea siitä suoraan: subjektia ei tarvitse lausua ääneen. Ja jos objektikin merkitään verbiin, voidaan myös se erillisenä sanana jättää pois, jopa epäsuora objekti voi sisältyä verbimuotoon niin kuin baskin kielessä. Ilmiölle on kielitieteellisessä slangissa annettu nimi pro-drop, pronominin tiputus.

On totta, että pronominin tiputus on yleensä mahdollista kielissä, joissa on rikas persoonataivutus. Esimerkiksi italiassa ja espanjassa pronomini lausutaan vain, jos sitä halutaan erityisesti korostaa: minä sen tein eikä hän. Ruotsissa, norjassa ja tanskassa ei persoonapronominia voida koskaan jättää pois, ei myöskään englannissa, jossa persoonataivutus on hyvin köyhää, eikä edes ranskassa.

Näin helpon selityksen ongelmana on se, että on olemassa kieliä, joissa on rikas persoonataivutus, mutta joissa pronomini kuitenkin on aina lausuttava. Sellainen kieli on esimerkiksi islanti. Ja toisaalta pronominin poisjättö on mahdollista ja hyvin vapaata esimerkiksi japanissa ja kiinassa, joista ei löydy edes historiallisia jälkiä verbien persoonamuodoista. Kiinassa voidaan lauseeseen näin hänet sisältyvä ajatus ilmaista pelkällä taipumattomalla verbillä. Puheyhteydestä ilmenee, kuka oli näkijä ja kuka nähty.

Myöskään suomi ei oikein sovi mihinkään yksinkertaiseen selitykseen. Suomessa tosin on — kuten italiassa ja espanjassa — subjektin ja verbin kongruenssi ja rikas persoonataivutus. Pronominin tiputtaminen rajoittuu kuitenkin kirjakieleen ja kirjakieltä jäljittelevään puhetapaan ja lisäksi vain ensimmäiseen ja toiseen persoonaan. Suomenkielen erikoisuuksia on se, että jos pronomini jätetään pois kolmannessa persoonassa, silloin lauseen merkitys muuttuu: hän pitää työstään täällä ja täällä pitää työstään ilmaisevat eri ajatuksen. Jälkimmäisen lauseen subjekti, jos sellaisesta voidaan puhua, käännettäisiin ruotsiksi epämääräisellä persoonapronominilla man.

Voi hyvinkin olla, että verbin persoonataivutus — sen yleisyys — heijastaa yksinkertaisesti sitä läheistä yhteyttä, joka kaikissa kielissä vallitsee lauseen subjektin ja aikamuodossa olevan verbin — subjektin ja predikaatin — välillä. Tämä yhteys säilyy muuttumattomana, vaikka verbin persoonataivutus köyhtyisi tai murenisi olemattomiin niin kuin mannerskandinaavisille kielille on käynyt. Ruotsin, norjan ja tanskan muinaiset edeltäjät olivat aikoinaan muoto-opiltaan yhtä rikkaita kuin nykyislantikin, joka on niille kuin elävä museo. Objektin ja verbin kongruenssi, joka ainakin eurooppalaisittain on harvinaista, näyttää edellyttävän aina vastaavaa yhteyttä myös subjektin ja verbin välille.

Italialainen kielitieteilijä Elisa Di Domenico on kiinnittänyt huomiota siihen, että verbin persoonataivutus ja toisaalta taivutus aikamuodoissa liittyvät aina hyvin läheisesti yhteen; usein ne ilmaistaan vierekkäisillä tai jopa samalla päätteellä. Kaikissa kielissä näyttää olevan aikamuotoja tai jokin muu keino erottaa toisistaan puhetilanne ja sen aika ja toisaalta sen tapahtuman tai asiaintilan aika, mistä puhutaan. Samoin erotellaan kaikissa kielissä kolme persoonaa: puhuja, puhuteltava ja se, josta on puhe.

Aika ja persoonamuotojen läheisyys ei ehkä ole pelkkä sattuma. Ne molemmat ovat mekanismeja, jotka antavat ihmiskielelle sille ominaisen kyvyn puhua tai — kuurojen viittomakielissä — viittoa tapahtumista ja asiaintiloista, joilla ei ole mitään yhteyttä esitystilanteeseen. Tässä ihmiskielet eroavat radikaalisti muitten eläinten viestintäjärjestelmistä, kutsuttakoon niitä kieliksi tai miksi tahansa. Tunnettu kielitieteilijä Noam Chomsky muotoili asian Bostonin yliopistossa viime talvena pitämässään luennossa näin:

[NC: This appears to be a respect in which humans differ sharply from any other organism. As far as is known, animal communication systems are based on what's sometimes called a one-one relation, an isomorphism between some internal symbol and some identifiable aspect of the world.

Ihmiset poikkeavat jyrkästi kaikista muista organismeista siinä mielessä, että heidän kielensä ja ajattelunsa on riippumatonta ympäristöstä. Eläinten kommunikaatiojärjestelmät perustuvat siihen, mitä voisi kutsua yksi-yhteen –vastaavuudeksi jonkin sisältä tulleen symbolin ja ulkomaailman havaittavan tilan välillä. Esimerkkinä Chomsky mainitsi marakatin varoitushuudon laumalle kotkan tai muun saalistajan lähestyessä.

Ihmiskielellä ei ole mitään tällaista yksinkertaista, suoraa yhteyttä ulkomaailman tiloihin. Tässä suhteessa sille ei näytä löytyvän mitään vastinetta muualta elävästä luomakunnasta. Ja kuitenkin kielikyky on ihmisen perimän tuote niin kuin kaikki muutkin ominaisuutemme, henkiset siinä missä fyysisetkin. Jotenkin se on syntynyt joittenkin mutaatioitten kautta Charles Darwinin kuvaamassa lajien kehityksessä. Kuinka se on tapahtunut, mikä uudelleenviritys ihmisaivoissa on saanut aikaan kielen joskus kymmeniä tuhansia vuosia sitten, siitä ei vielä tiedetä oikeastaan mitään. Kysymys ehkä kuitenkin osataan nyt asettaa paremmin kuin aikaisemmin. Sitäkin voi pitää tieteen edistymisenä.

Löydät muut Viikon kieli -ohjelmat arkiston Kielet-hakemistosta. Sieltä löydät myös linkit muihin kieliartikkeleihin.

[home] [focus] [archive]