YLE/Ykkösaamu, 11.3.2014 **** Etusivulle

Oikeakielisyyttä ja kielen sääntöjä

Hannu Reime

Suomen kielen lautakunta antoi tammikuun lopulla suosituksen, jonka mukaan verbirakenne 'alkaa tekemään' on hyväksyttävää suomea tähän asti sallitun rakenteen 'alkaa tehdä' rinnalla. Päätös siunata alkaa-verbin ja kolmannen eli MA-päätteisen infinitiivin illatiivisijan kielletty liitto herätti valtaisan kohun internetin keskustelupalstoilla, joissa pöyristeltiin lautakunnan vapaamielistä suvaitsevuutta.

Suomen kielen asiantuntijoiden perustelut, joiden mukaan kyseessä ei ole mikään nykyajan tuottaman rappion ilmenemä, vaan rakenne, joka esiintyi jo Raamatun käännöksessä vuodelta 1642, ei tuntunut vakuuttavan. Ainakin tältä osin oli koulussa vuosikymmenestä vuosikymmeneen päähän taottu oppi mennyt hyvin perille.

Korrektia kielenkäyttöä koskevat suositukset ovat usein hieman samankaltaisia kuin säännöt, jotka ohjaavat sitä, mikä on hyvää käytöstä missäkin tilanteessa. Hyviin tapoihin ei kuulu nojaaminen kyynärpäihin päivällispöydässä eikä syöminen veitsellä. Tällaiset säännöt tai konventiot ovat usein sidoksissa erilaisiin perinteisiin.

Joissakin uskonnoissa ja niistä ammentavissa kulttuureissa pään paljastamista pidetään kunnioituksen osoituksena, toisissa perinteissä taas vastaavanlaiset tilanteet vaativat pään peittämistä. Ei ole olemassa mitään objektiivista perustetta sille, kumpi käyttäytyminen on oikein. Sama koskee usein myös kielenkäyttöä.

Kielihistorioitsijoiden mukaan 'alkaa tehdä' esiintyi aikoinaan suomen itämurteissa ja 'alkaa tekemään' ilmaantui jossakin vaiheessa länsimurteisiin niissä käytetyn 'ruveta tekemään' rinnalle. Varhaisin kirjoitettu kieli perustui länsimurteisiin, mutta kun kirjasuomea ryhdyttiin aikaisempaa tietoisemmin normittamaan 1800-luvulla, yleiskieleen otettiin mukaan myös itäisiä piirteitä. Alkoi niin sanottu murteiden taistelu.

Itäisestä tavasta käyttää alkaa-verbiä tuli yleiskielen normi ja myöhemmin jonkinlainen oikean kielenkäytön perimmäinen koetinkivi. Sellaisena se näyttää säilyneen 2000-luvulle saakka. Kielilautakunnan tuoretta päätöstä voinee näin ollen pitää myöhäisenä kompromissina murteiden taistelussa.

Myös muihin vakiintuneisiin kirjakieliin on laadittu vastaavanlaisia normeja, jotka määrittelevät, mikä on oikeaa ja mikä väärää kielenkäyttöä. Englannin oikeakielisyyssäännöt tuomitsivat pitkään muodon, josta käytetään nimitystä halkaistu infinitiivi. Tässä rakenteessa verbiin kuuluvan partikkelin to ja itse verbin väliin on sijoitettu adverbiaali. Ilmaus 'rakastaa intohimoisesti' on norminmukaisessa englannissa pitänyt lausua to love passionately eikä to passionately love , vaikka jälkimmäiseen rakenteeseen törmää sekä puhutussa että kirjoitetussa kielessä.

Oikeakielisyyssääntöjä ei oikeastaan tarvittaisi, elleivät ”väärät” muodot olisi sellaisia, joita kielen syntyperäiset puhujat niitä sen enempää ajattelematta pitävät oikeina, oman sisäisen kielioppinsa mukaisina. Näitä kielenkäyttäjän mielessä, pääasiassa tietoisuuden tuolla puolen olevia sääntöjä voitaisiin rikkoa tuhansin ja tuhansin tavoin, mutta useimpien sääntöjen kohdalla niin ei tapahdu.

Suomen syntyperäiset puhujat eivät kieltä käyttäessään yleensä erehdy siinä, milloin objektin sija saa n-päätteen ja milloin se on päätteetön. Aikuisille suomen opiskelijoille säännön oppiminen ja sen soveltaminen kuuluvat kielemme vaikeimpiin kysymyksiin.

Oikeakielisyysriidat, sellaiset, jotka koskevat esimerkiksi englannin halkaistua infinitiiviä tai kysymystä, millaista verbinmuotoa alkaa-sana hallitsee suomessa, ovat marginaalisia tapauksia. Ne ovat rakenteita, joissa samankaltaista kielimuotoa puhuvien ihmisten intuitiot vaihtelevat. Kun kieli normitetaan, jokin ulkoinen auktoriteetti saattaa esimerkiksi päättää, kumpi kahdesta vaihtoehdosta on ”oikea” muoto, tai sitten hyväksyä molemmat niin kuin Suomen kielilautakunta nyt on tehnyt yhdessä kiistellyssä kysymyksessä.

Tällaisten tosiasioiden esille tuomisesta ei seuraa mitään hälläväliä-asennetta hyvään kielenkäyttöön. Kirjakielen luominen ja normittaminen on aina suuri kulttuuriteko ja vaatii kompromisseja lukuisten kielimuotojen välillä. Joskus kirjakieleksi onnistutaan yhdistämään suuri joukko enemmän tai vähemmän toisistaan poikkeavia puhetapoja niin kuin suomen murteiden taistelussa kävi.

Sen sijaan rajan takana Itä-Karjalassa ei ole saatu aikaan yhteistä kirjakielistä muotoa venäjänkielisessä ympäristössä puhuttaville itämerensuomalaisille kielille. Pohjoisimman Euroopan saamelaiskielille taas on jouduttu luomaan useita kirjakieliä, joista puhutuinta kutsutaan pohjoissaameksi. Ja Baskimaassa Iberian niemimaalla on vasta viime vuosikymmeninä luotu vakiintunut kirjakieli, euskara batua . Kirjoitettu kieli vaatii aina tuekseen normeja oikeinkirjoituksesta syntaksin rakenteisiin saakka.

Useiden puhetapojen normittaminen yhteiseksi kirjakieleksi olisi kuitenkin mahdotonta, ellei ihmiskieli itsessään olisi tiukkojen sääntöjen määrittelemää. Kieli on oikeastaan pohjimmiltaan sääntöjen ja hyvin abstraktisten periaatteiden järjestelmä, joka systemaattisella tavalla liittää äänen ja merkityksen yhteen, ja jonka jokainen yksilö lapsuudessaan hankkii ympäristössään kuulemansa kielen laukaisemana. Kuuroilla äänen korvaavat tässä kielenhankintaprosessissa näköaistiin perustuvat viittomat. Vain äärimmäinen patologia tai täydellinen eristys ihmisyhteisöstä voi estää tämän luonnollisen prosessin.

Ihmisen kielikyky on perimästä suoraan nouseva lajimme neurofysiologinen ominaisuus. Kieli tekee mahdolliseksi systemaattisen ajattelun ja on kaiken inhimillisen kulttuurin perusta. Nobel-palkittu italialais-amerikkalainen biologi Salvador Luria on muotoillut asian kauniisti toteamalla, että kaikki tietoinen toimintamme suodattuu kielen kautta. Siihen, että yksi eläinlaji muuttui räjähdyksenomaisen lyhyessä ajassa apinamaisesta ihmismäiseksi, vaikutti kenties eniten kielen synty joskus satatuhatta vuotta sitten. Samalla sai kulttuuri alkunsa.

Tällaisten näkymien rinnalla kysymys oikeakielisyydestä jossakin pienessä yksityiskohdassa ei tunnu kovin keskeiseltä asialta. Mutta hyvään kielenkäyttöön kannattaa tietenkin aina pyrkiä.

 

Arkisto: Kielet, Hannu Reime

 

[home] [archive] [focus]

Site Meter