Viikon kieli: Maailman nuorin kieli

Hannu Reime

Sitten on taas vuorossa perjantaiaamuinen Viikon kieli. Tällä kertaa sarjassa kerrotaan maailman nuorimmasta kielestä. Kielisarjaa toimittaa Hannu Reime.

Viikko sitten tässä kielisarjassa oli aiheena esperanto, kansainvälinen kieli. Koska esperanto on tietoisesti luotu, konstruoitu kieli, sen ikä on helppo laskea: ensimmäinen esperanton oppikirja julkaistiin 120 vuotta sitten.

Yhtä helposti ja yksiselitteisesti ei voi kertoa luonnollisen kielen ikää. Kuinka vanha on suomi? Onko se yhtä vanha kuin viro, koska suomi ja viro ovat joskus olleet yksi ja sama kieli? Kuitenkaan esimerkiksi ranskaa ja latinaa ei voi pitää samanikäisinä, vaikka nekin ovat joskus olleet sama kieli. Latina elää edelleen, ja se on siis selvästi vanhempi kuin tyttärensä ranska niin kuin tietysti pitääkin olla. Onko nykyinen latina enää luonnollinen kieli on tietysti kysymys, josta voidaan väitellä, ja johon ehkä ei ole olemassa lainkaan yksiselitteistä vastausta.  

Luonnolliseksi on totuttu kutsumaan sellaista kieltä, jonka ihmisyksilö lapsena hankkii tai saa tai — täsmällisemmin sanottuna — rakentaa kielikykynsä avulla alitajuisesti mielessään siinä kieliyhteisössä, johon on sattunut syntymään. Ja jos kieliyhteisöjä on useita niin kuin asianlaita usein on, silloin lapsi omaksuu useita kieliä, jotka kaikki määritelmän mukaan ovat luonnollisia.

Latina ei ehkä siis enää ole luonnollinen kieli, koska sitä ei puhuta missään syntyperäisesti. Hieman toisesta näkökulmasta voi kuitenkin väittää vastaan: kyllä, latina on luonnollinen kieli, koska tällä pallolla on asunut latinankieliseen yhteisöön kuuluneita ihmisiä, tosin kauan sitten.

Heprea sen sijaan on kiistatta luonnollinen kieli. Siitä tuli uudelleen luonnollinen kieli, kun sen uusista syntyperäisistä puhujista muodostui kieliyhteisö Palestiinaan viime vuosisadan alussa. Sitä ennen oli hepreankielinen yhteisö asuttanut samaa maankolkkaa joskus parituhatta vuotta aikaisemmin.

Latinaan ja varsinkin nykyhepreaan verrattuna on esperanton määrittely aidosti luonnolliseksi kieleksi kuitenkin hieman kyseenalaista; ainakin se on rajatapaus. Esperantolla on jo pitkään ollut syntyperäisiä puhujia, jotka ovat hankkineet sen luonnollisesti kotikielenä. Pysyviä esperantoa puhuvia kieliyhteisöjä ei kuitenkaan ole muodostunut mihinkään, koska esperanto ei ole alueellinen eikä edes paikallinen kieli missään.

On perin harvinaista ja poikkeuksellista, että luonnollisen kielen ikä voitaisiin jotenkin määritellä. Yleensä yksittäisten kielten menneisyys katoaa jonnekin kaukaisen esihistorian hämärään niin, että loppujen lopuksi jää vain kysymys siitä, mikä on ihmiskielen alkuperä: mikä mutaatio tuotti sen, että ihminen sai kielen joskus kymmeniä tuhansia vuosia sitten?

Joskus kuitenkin luonto ja historialliset sattumat saattavat yhdessä luoda tilanteen, jossa uuden luonnollisen kielen synty paljastuu kaikkien nähtäväksi. Tällainen luonnollinen koe sattui Nicaraguassa Keski-Amerikassa parikymmentä vuotta sitten, syntyi uusi ihmiskieli, jonka virallinen nimi espanjaksi on idioma de señas de Nicaragua, Nicaraguan viittomakieli. Viittomakielethän ovat — kuten nykyisin tiedetään — aivan samanlaisia ja yhtä luonnollisia kuin puhutut kielet. Ne opitaan tai hankitaan luonnollisesti kieliyhteisössä, ja puhuttujen kielten tavoin ne myös eroavat toisistaan niin, etteivät ole useinkaan keskenään ymmärrettäviä.      

Nicaragua on pieni maa, jossa kuurot asuivat aikaisemmin toisistaan erillään, eikä mitään yhteistä viittomakieltä ollut näin ollen päässyt koskaan syntymään. 1970-luvun lopulla pääkaupunkiin Managuaan perustettiin kuuroille pikkulapsille keskus, joka vuoden 1979 sandinistivallankumoukseen mennessä oli kasvanut noin sadan lapsen kouluksi. Pian sen jälkeen uusi vallankumouksellinen hallitus perusti ammattikoulun kuuroille nuorille, ja muutamassa vuodessa siitä tuli lähes puolen tuhannen oppilaan laitos. Kieliohjelma nojautui espanjaan: lapsille opetettiin puhutun kielen luentaa huulilta sekä niin sanottua sormitusta eli kirjoitetun kielen esittämistä sormiaakkosin. Menestys oli kehnonlainen, sillä useimmilla lapsilla ei ollut hajuakaan edes käsitteestä ”espanjankielen sana.”

Vaikka kieliopinnot luokkahuoneissa takkuilivat, samaa ei voi sanoa siitä, mitä tapahtui välitunneilla pihalla. Oppilaat viittoivat vilkkaasti toisilleen leikkiessään tai riidellessään tai ollessaan vain yhdessä. He käyttäytyivät niin kuin ihmiset kaikkialla: muotoilevat ajatuksensa kielen ilmauksiksi, jotka puhuvilla koostuvat sanoista, viittovilla — niin kuin tässä tapauksessa — viittomista. Opettajat seurasivat tätä kaikkea hämmästyneitä ymmärtämättä mitään oppilaittensa keskinäisestä kommunikaatiosta. Mikä oli kieli, jolla nämä lapset välittivät ajatuksiaan toisilleen?

Vuonna 1986 kielitieteilijä Judy Kegl alkoi analysoida kuurojenkoulun oppilaitten kieltä. Hänelle valkeni, että oppilaat olivat kotonaan käyttämiensä alkeellisten viittomajärjestelmien pohjalta luoneet oman täydellisen kielen. Sen olivat tehneet uudet ja nuorimmat vuosiluokat. Alkeellinen kommunikointi oli muuttunut täydelliseksi kieleksi, johon kuuluvat tiukat säännöt, muoto-oppi ja muut ihmiskielelle ominaiset piirteet.

Kyseessä oli samanlainen prosessi, jolla kreolikielet ovat syntyneet eri puolille maailmaa. Kun yhteisöksi syystä tai toisesta tulleelta ihmisjoukolta puuttuu yhteinen kieli, joukon jäsenet kommunikoivat alkeellisella järjestelmällä, jossa on vain peräkkäisiä sanoja tai sitten viittomia vailla mitään varsinaista rakennetta. Tällaista alkeellista kieltä kutsutaan pidginiksi. Mutta seuraava sukupolvi tekee siitä täydellisen ihmiskielen. Nicaraguan viittomakielen synnyssä sukupolvea vastasi ehkä vain vuosiluokka.

Nicaraguan viittomakieli on herättänyt suurta huomiota ja siitä on kirjoitettu paljon ja tehty TV-dokumentteja. Yleisradiota lähinnä vastaavan yhdysvaltalaisen PBS-television ohjelmassa Judy Kegl tekee yhteenvedon siitä, mitä kielen syntyyn tarvitaan ihmisen biologisesti määräytyneen kielikyvyn lisäksi:

[JK: Language needs the community, language needs some sort of a trigger. It's not just that it needs a trigger in the sense that there has to be lots of people but a community that has a need to share information with each other.] 

Syntyäkseen kieli tarvitsee yhteisön, se tarvitsee jonkinlaisen laukaisijan, tekijän, joka saa kielikyvyn toimimaan. Yhteisön ei tarvitse olla suuri. Ratkaisevaa on, että sen jäsenillä on tarve jakaa informaatiota toisilleen.

Näistä ajatuksista voi päätellä, että jos lapsi jossakin julmassa kokeessa istutettaisiin pysyvästi TV:n ääreen, hän ei varmaan oppisi lainkaan puhumaan. Kielellistä informaatiota hänen aisteihinsa kyllä tulisi tulvimalla, mutta välttämätön kosketus kanssaihmisiin puuttuisi. Onneksi tieteen nimissä ei voi tehdä mitä vain.