YLE/Ykkösaamu, 22.9.2006

Kuuntele ohjelma

Kielten muuttumisesta

Hannu Reime

Sitten on vuorossa perjantain ykkösaamuun kuuluva viikon kieli. Hannu Reimen toimittamassa sarjassa pohditaan tällä viikolla kielten muuttumista.

Viikko sitten tässä sarjassa kerrottiin Ethnologue-nimisestä verkkosivusta, jonka ylläpitäjät ovat laskeneet, että maailmassa puhutaan 6912 kieltä. Tai ainakin puhuttiin vajaa vuosi sitten, jolloin tämä epäilyttävän täsmällinen tilasto koottiin. Epäilyttävähän se on nimenomaan siksi, että raja kielen ja murteen välillä on niin perin häilyvä. Määrittely on usein täysin mielivaltaista ja perustuu enemmän tai vähemmän maapallon valtiolliseen karttaan.

Joka tapauksessa tuo luku kertoo jotakin ihmiskunnan kielellisestä moninaisuudesta, siitä, että lajillemme ja luultavasti vain meille ominainen myötäsyntyinen kielikyky antaa lavean vaihtelumahdollisuuden. Ajatukset voi saattaa havaittavaan muotoon toisistaan poikkeavin mekanismein, jotka yhdeltä kannalta katsoen ovat samanlaisia kaikissa kielissä, mutta toisaalta taas hyvinkin erilaisia, niin erilaisia, että keskinäinen ymmärtäminen ja jopa sanojen erottaminen toisistaan saattaa olla täysin mahdotonta. Kielten vaihtelu on luonteeltaan myös sellaista, ettei edes sen ääripäistä ole helppo saada pitävää otetta.

Yhdeltä kannalta katsottuna voisi toisessa päässä olla jokin Namibiassa, Botswanassa ja Angolassa puhuttavista khoisan-kielistä, joitten uskomattoman rikkaat äännesysteemit lukuisine maiskaus- tai naksausäänteineen saavat ne kuulostamaan niitä taitamattoman korvissa perin ”eksoottisilta”. Toisessa ääripäässä voisivat olla monet Tyynenmeren kielet, joista syntyy sellainen — tietenkin väärä — ensi vaikutelma, ettei niissä ole muita äänteitä kuin ”velttoja” vokaaleja.

Äärimmäisyyksinä voisivat olla myös vaikkapa baskin ja georgian kaltaiset tavattoman rikkaasti taivutetut kielet ja toisaalta vietnam, josta sanojen taivutus sijamuodoissa, aikamuodoissa ja muissa sellaisissa tuntuu puuttuvan kokonaan. Tai tiukan sanajärjestyksen kiinalaiset kielet ja miksei englantikin ja toisaalta eräät australialaiset kielet, joitten lauseissa sanoja voidaan sijoitella melkein miten vain — tai siltä ainakin näyttää.

Ethnologuen tilastot ja niihin liitetyt kommentit vahvistavat käsitystä, että niitten julkaisemisen — viime vuoden lokakuun — jälkeen maailmasta on jo kuollut kieliä, kun joittenkin, kaikkein uhanalaisimpien kielten viimeisten tai viimeisen puhujan elinpäivät ovat päättyneet. Uusia kieliä ei samaan aikaan taatusti ole syntynyt, sillä kielten muuttuminen on hidas tapahtuma. Kestää vuosisatoja ennen kuin yhden kielen murteet eriytyvät niin, etteivät ne ole enää keskenään ymmärrettäviä. Poikkeuksellisissa oloissa syntyvät uudet kielet kuten kreolit eivät nekään yleensä putkahda maailmaan hetkessä.

Euroopan kielten historiassa törmää yhteen tunnettuun ja tutkittuun esimerkkiin siitä, kuinka uudet kielet syntyvät. Nykyisten romaanisten kielten — italian, ranskan ja muitten — historiallisena edeltäjänä on ollut kansan puhuma latina. On myös toinen hyvä esimerkki kielen muuttumisesta vuosisatojen aikana. Siinäkin ovat historialliset juuret latinan tavoin klassisessa antiikissa:

[…vanhaa kreikkaa …]

Tältä tai jotenkin tällaiselta kuulosti muinaisten kreikkalaisten puhuma kieli lähes kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten. Kyseessä ovat Platonin teoksen Valtio (Politeias) ensimmäiset lauseet:

[…Platon (nousee alta ja feidaantuu …]

Kukaan ei tietenkään tiedä täsmällisesti, kuinka klassisen ajan kreikkalaiset puhuivat. Mutta vanhan kielen rekonstruoimista puhuttuun muotoon helpottaa kreikan tapauksessa se, että tämän kielen oikeinkirjoitus oli foneettista ja hyvin johdonmukaista. Kirjoituksessa merkittiin myös painollisen tavun kolme erilaista sävelkorkoa eli intonaatiota, jota äskeinen Platonin lukija tavoitteli.

Kovin erilaiseksi on kreikka muuttunut sitten antiikin muinaisuuden:

[…kreikkaa …]

Tässä on näyte Yhdysvaltojen hallituksen virallisen radion Voice of American — kreikaksi Foní tis Amerikís — kreikankielisistä uutisista. Aiheena oli Thaimaan vallankaappaus. Vanha kreikka ja nykykreikka ovat tietenkin yhdeltä kannalta katsoen saman kielen muunnelmia, mutta ainakin yhtä hyvin perustein ne voi luokitella kahdeksi eri kieleksi aivan kuten latinaa ja italiaa pidetään erillisinä kielinä.

Kielten muuttuminen historian saatossa kiinnosti oppineita erityisesti 1800-luvulla. Siihen olivat yhtenä syynä historiallisen kielitieteen saavutukset vuosisadan alkupuolella, ja niihin kuului ennen kaikkea indoeurooppalaisen ja suomalais-ugrilaisen kielikunnan olemassaolon osoittaminen. Oli aikamoinen saavutus todistaa lähinnä äänteenmuutosten avulla, että useimmat eurooppalaiset kielet polveutuvat indoeurooppalaisesta kantakielestä, jota oli puhuttu joskus paljon yli kolme tuhatta vuotta aikaisemmin mahdollisesti jossakin Mustanmeren ja Kaspian välisellä alueella.

Kielihistorian arvostus liittyi myös 1800-luvun yleiseen ajanhenkeen, johon kuului kiinnostus historialliseen muutoksen. Charles Darwin ja kehitysoppi eli elollisen luonnon historia ja siinä vaikuttavat syyt ja Karl Marxin ihmisyhteisöä ja sen taloudellista perustaa koskevat työt sopivat vuosisadan kulttuuri-ilmapiiriin.

Kielten muuttumista oli verraten helppoa kuvata. Mutta pyrkimykset selittää muutosta jollakin riippumattomalla tekijällä, sellaisella kuin vaikkapa luonnonvalinta, jolla Darwin selitti lajien syntyä kehitysopissaan, osoittautuivat kielten historiassa ja kehityksessä toivottomiksi. Urhoollisista yrittäjistä ei kyllä ollut pulaa. Esimerkiksi Jacob Grimm — toinen Grimmin saduista tunnetuista veljeksistä — selitti, että saksan konsonanteissa tapahtuneet äänteenmuutokset ovat seurausta ”saksalaisen rodun” dynaamisuudesta, samasta syystä, joka ”patoamattomalla voimalla levittää saksalaiset kaikkialle Eurooppaan”. Voi vain kuvitella, kuinka tällaiset aatteet lannoittivat sitä maaperää, jossa seuraavan vuosisadan katastrofit muhivat.

Myöskään yksilöpsykologiset selitysyritykset eivät osoittautuneet kovin vakuuttaviksi. Yksittäiset äänteenmuutokset saattavat selittyä sillä, että ääntäminen tulee helpommaksi, mutta yleisenä muutoksen syynä sellaisia ei voi pitää. Kielet muuttuvat myös tavalla, jonka voi katsoa vaikeuttavan ääntämistä. Eikä ääntämisen helppous muutenkaan ole mikään yksinkertaisesti mitattava suure.

Kirjassaan Kuinka uusia kieliä syntyy kielitieteilijä David Lightfoot toteaa yksinkertaisesti vain, että joissakin oloissa eräät puhutun latinan muodot esimerkiksi kehittyivät joiksikin ranskan kielen muodoiksi. Hieman toisenlaisissa oloissa eräistä toisista latinan muunnelmista taas tuli espanjan tai sardinian kieliä. Latinassa itsessään ei ollut mitään, mikä olisi pakottanut sen muuttumaan sillä tavoin kuin se muuttui.

Kysymykseen kielten lukumäärästä Lightfoot avaa uuden näkökulman kahdella oivalluksella. Voi myös sanoa, että on olemassa vain yksi kieli, ihmiskieli. Se olisi ulkoavaruudesta tulleen tiedemiehen ensi oletus. Tai sitten voi sanoa, että kieliä on yli kuusi miljardia. Onhan jokaisen ihmisen kieli varastoitu jollakin tavalla hänen aivoihinsa, eikä niistä yksikään ole täydellinen kopio toisesta.  

 

Löydät muut Viikon kieli -ohjelmat arkiston Kielet-hakemistosta. Sieltä löydät myös linkit muihin kieliartikkeleihin.

[home] [focus] [archive]