YLE/Ykkösaamu, 13.4.2007

Kuuntele ohjelma

Viikon kieli: Kieli ja musiikki

Hannu Reime

Ykkösaamussa jatkuu taas kuukauden tauon jälkeen Hannu Reimen toimittama sarja Viikon kieli. Tänä aamuna pohditaan kielen ja musiikin yhtäläisyyksiä ja eroja.   

Kielisarjamme kahdessa edellisessä osassa haastateltiin berliiniläistä kielitieteilijää Manfred Bierwischiä, joka on paneutunut tutkimustyössään ihmiskielen eri osa-alueisiin. Bierwisch vertasi puhuttua kieltä musiikkiin ja totesi, että niillä on kaksi yhteistä ominaisuutta. Puhuttua kieltä samoin kuin musiikkiakin on vain ihmisten maailmassa ja niissä molemmissa on kysymys organisoidusta äänestä. Musiikki ja puhe ovat yhden eläinlajin, ihmisen, tuottamia akustisia tapahtumia — jos asian haluaa sanoa mahdollisimman yleisesti ja yksinkertaisesti.

Puheella ja musiikilla on kuitenkin se ero, että puhe ja vastaavasti kuuroilla viittominen ja niitten molempien pohjana oleva kielikyky ovat yhteisiä kaikille ihmisille äärimmäistä patologiaa lukuun ottamatta. Musiikki ei yleisyydestään huolimatta ole samalla tavalla kaiken kattavaa, kaikille kuuluvaa. Säveltäminen ja musiikin esittäminen vaativat erityistä lahjakkuutta tai ainakin tietoista harjoittelua ja ponnisteluja, eikä musiikin kuuntelu — siihen sitoutuminen — ole samalla tavalla itsestään selvää kuin kielenkäyttö.

Ilman musiikkia maailma olisi valtavan paljon nykyistä köyhempi, mutta silti sellaisen maailman voisi hyvin kuvitella. Se ei sittenkään olisi perustavalla tavalla erilainen kuin tämä käsillä oleva maailma, johon musiikki kuuluu. Sen sijaan on hyvin kyseenalaista, voisiko maailmaa ilman kieltä enää kutsua lainkaan ihmisten maailmaksi. Luultavimmin ei. Se eroaisi perustavalla tavalla jopa niistä metsästäjä-keräilijäyhteisöistä, joista ihmiskunta koostui joitakin kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Voi sanoa, että kieli on lähimpänä sitä, mitä voisi kutsua lajimme olemukseksi, vaikka tällaiseen filosofisesti ladattuun sanaan ei kannata panna liian suurta painoa. Tieteessä on yleensä edistytty silloin, kun on luovuttu olemus-ajattelusta.

Mutta vielä vähän musiikin ja kielen yhtäläisyyksistä ja eroista.

Musiikkiesitykset ovat usein – en tiedä voiko maailmanlaajuisesti sanoa, että yleensä, mutta ainakin hyvin usein – kerran sävelletyn esittämistä uudelleen, aikaisemmista esityksistä hieman poikkeavasti tulkittuna. Sävelletyn soittaminen tai laulaminen on vaikeaa ja vaatii pitkää koulutusta, jotta siitä voisivat nauttia myös kuulijat, mutta se ei ole samassa mielessä luovaa toimintaa kuin itse säveltäminen. Mutta on myös sellaista musiikkia, jota soitetaan aidosti uutta luoden:

[mus. Night in Tunisia…]

Charlie Parker improvisoi Dizzy Gillespien tunnetun sävellyksen Night in Tunisia pohjalta vuonna 1946. Harvat osaavat soittaa jazzia ja vielä harvemmat Charlie Parkerin tavoin, mutta jos kieltä ja musiikkia vertaa toisiinsa, silloin voi tehdä mielenkiintoisen havainnon. Normaali valmistautumaton puhuminen — se, mitä kaikki ihmiset tekevät joka päivä ja jotkut kaiken aikaa — muistuttaa spontaanisuudessaan enemmän jazz-improvisointia kuin valmiin sävellyksen esittämistä. Improvisointi ei ole mielivaltaista sävelsotkua, vaan noudattaa jotakin pohjana olevaa sointukulkua ja rakennetta. Samoin kielenkäyttö — puhuminen tai viittominen — on samaan aikaan vapaata, mutta kieliopin sääntöjen tarkkaan rajaamaa. Rajat eivät tule koulukieliopista, vaan niistä pääosin tietoisuuden tuolle puolen jäävistä säännöistä, jotka kielenkäyttäjällä, meistä jokaisella, on päässään. Jos jazz muistuttaa sääntöihin perustuvassa luovuudessaan vapaata kielenkäyttöä, silloin sävellyksen esittämistä voisi verrata näytelmään, valmiiksi kirjoitettuun puheeseen tai äänitettyyn radiojuttuun, esimerkiksi tähän parhaillaan kuultavaan.

Kielellä ja musiikilla on siis paljon yhteistä, vaikka kieli selvästi onkin yleismaailmallisempaa ja koskettaa kaikkia musiikkia enemmän. Mutta ajassa etenevänä organisoituna äänenä puhe ja musiikki todella muistuttavat toisiaan. Molemmissa on painonvaihtelu, rytmiikka, ja aivan samoin kuin musiikissa on eri tasoja — rytmi, melodia ja sointurakenne — samoin puhetta voidaan tarkastella monitasoisena systeeminä. Siihen kuuluu tavun, painotuksen, äänen korkeuden ja itse äänteiden muodostamat rakenteet. Musiikin melodiaa voisi puheessa vastata äänensävyn vaihtelu, siirtyminen äänteestä toiseen.      

Kielellä ja musiikilla on kuitenkin yksi perustavanlaatuinen ero, josta Manfred Bierwisch kymmenen vuoden takaisessa haastattelussaan puhui. Musiikista puuttuu kieleen kuuluva sisältö, täsmällinen merkitys. Musiikissa ei voi esittää yleistäviä ja samalla täsmällisiä väitteitä tai esimerkiksi kiistää jotakin väitettä. Musiikissa ei ole kieltolauseita niin kuin kielessä:

[MB: Aber man kan nicht negieren. Und das hängt genau damit zusammen, dass in der Musik keine begrifflige Seite Existiert. Da ist die Signalform da, und sie bezieht sich auf unsere Affekte, Emotionen, Einstellungen, aber nicht auf die begrifflige Struktur. In dem Sinn ist es genau die Bedingung der natürlichen Sprache was sie als Eigenschaft eben von der anderen Fähigkeit, des Musizieren zum Beispiel, offensichtlich unterscheidet.]

Musiikkiin ei kuulu minkäänlaista käsiterakennetta. Siinä on muoto, ja se kytkeytyy tunteisiimme ja asenteisiimme, mutta ei käsitteisiin ja käsitteelliseen ajatteluun. Ja juuri se ilmeisesti erottaa luonnollisen kielen muista ihmisen toiminnoista, esimerkiksi musiikin esittämisestä.  

Manfred Bierwischin esiin ottama rinnastus musiikkiin oli osa vastausta kysymykseeni, voidaanko ihmiskieltä tutkia unohtamalla kokonaan merkitys, se, mitä kielitieteessä kutsutaan semantiikaksi. Merkitys on otteesta helposti irtoava, vaikeasti lähestyttävä kohde. Eikö olisi yksinkertaisempaa keskittyä tutkimaan pelkästään muotoa?

Tohtori Bierwisch vastasi, että puheeseen kuuluu tietenkin sen äänteellinen puoli, fonetiikka ja fonologia, ja niitä voidaan tutkia merkityksestä välittämättä. Loppujen lopuksi kysymys ei kuitenkaan ole tutkimisesta, vaan siitä, mitä kieli itsessään on. Ihmiskieleen kuuluu kaksi osaa, kaksi komponenttia: havaittava symboli eli ääni tai viittoma ja siihen kytkeytyvä merkitys. Ilman toista tai toista ei olisi kieltä. Kieli itse on juuri se systeemi, joka liittää äänen ja merkityksen yhteen, eikä se tapahdu vain listaamalla se yhteys sanastossa, vaan ennen kaikkea kielen luomissa rakenteissa, lauseissa ja virkkeissä, joissa symboli ja merkitys yhdistyvät systemaattisella tavalla.

Lisäksi ihmiskielen ilmausten pituudella ja mutkikkuudella ei ole mitään ennalta määrättyä ylärajaa. Se on kuin luonnollisten lukujen järjestelmä, jossa suurimmalla luvulla aina on seuraaja. Jotkut tutkijat ovatkin olettaneet, että laskemisen perusidean oivaltaminen, sen käsittäminen, että sillä ei lukujoukossa ole mitään ylärajaa, saattaisi mahdollisesti olla seurausta ihmisen kielikyvystä. Aritmetiikka olisi eräänlainen karsittu muunnelma systeemistä, jolla ihmismieli kokoaa kielelliset ilmaukset pienemmistä osasista. Mutta se on pelkkä oletus, josta myös kiistellään.

Kuunnellaan vielä hetki jazz-improvisointia: Duke Ellingtonin It Don't Mean a Thing Modern Jazz Quartetin esittämänä, vibrafonissa Milt Jackson:

[mus. It Don't Mean a Thing …]

Ks. myös:

Löydät muut Viikon kieli -ohjelmat arkiston Kielet-hakemistosta. Sieltä löydät myös linkit muihin kieliartikkeleihin.

 

[home] [focus] [archive]