Viikon kieli: Mongolikielet

Hannu Reime

Sitten on vuorossa perjantaiaamuun kuuluva Viikon kieli. Hannu Reimen toimittamassa sarjassa siirrytään tällä kertaa syvälle Euraasian mantereen sisäosiin.

Historialliset sattumat ovat aina määränneet sen, mistä kielestä on tullut maailmankieli, kymmenien, satojenkin miljoonien ihmisten äidinkieli, ja mistä kielestä sellainen, jota maailmanmitassa käyttää vain pieni joukko ihmisiä. Useimmat suuret maailmankielet ovat saavuttaneet asemansa sotaisten valloitusten ja niille perustettujen imperiumien seurauksena. Latina, arabia, espanja ja englanti ovat tunnetuimpia esimerkkejä.

Mutta on myös ollut suuria imperiumeja, jotka jäivät liian lyhytikäisiksi muuttaakseen maailman kielikarttaa. Sellainen oli mongolivalloittaja Tšingis-kaanin 1200-luvulla perustama valtakunta, joka mahtavimmillaan kattoi 36 miljoonan neliökilometrin alueen Koreasta Kiinan ja Intian kautta Lähi-itään ja Keski-Eurooppaan. Valtakunta alkoi kuitenkin pian hajota. Jos se olisi pysynyt koossa pitempään, silloin yksi suurista maailmankielistä saattaisi ehkä olla mongoli. Venäjä, tai miksi sitä sitten kutsuttaisiinkin, olisi pienen slaavilaisen vähemmistökansan kieli, läntinen Eurooppa kenties vain kylmän Atlantin huuhtoma karu rannikkovyöhyke.

Toisin kuitenkin kävi. Mongolivaltakunta hajosi, eikä mongolien puhuma kieli ehtinyt vakiintua puhekieleksi alueelle, joka olisi paitsi laaja ja yhtenäinen myös tiiviisti asuttu. Nykyisin mongolikielet muodostavat kieliperheen, johon kuuluvia kieliä puhuu äidinkielenään kolmesta neljään, ehkä viisikin miljoonaa ihmistä, joittenkin lähteitten mukaan hieman enemmänkin.

Vakiintunein mongolikielten muoto on nimeltään halha-mongoli, jota usein kutsutaan vain mongoliksi. Se on virallisena kielenä itsenäisessä valtiossa, Mongolian Tasavallassa, jota Kiinan vallan aikana kutsuttiin Ulko-Mongoliaksi. Halhasta poikkeavia, mutta molemminpuolisesti ymmärrettäviä mongolikielen muotoja puhutaan Sisä-Mongoliassa, jolla on autonomisen alueen asema Kiinan Kansantasavallassa.

Näille kaikille kielimuodoille läheistä sukua on burjaatti, jota puhuu noin neljännesmiljoona ihmistä Venäjään kuuluvassa Burjatiassa. Hieman kaukaisempi, mongolikielten läntiseen haaraan luokiteltu kielimuoto on kalmukki. Sitä puhutaan Kaspian meren rannalla Kalmukiassa, joka Burjatian tavoin on Venäjän Federaatioon kuuluva tasavalta. Hajanaisia mongolikielten muotoja kuulee muuallakin, muun muassa Heratin maakunnassa Afganistanissa. Enää muutaman iäkkään ihmisen puhuma mogoli on muisto mongolivaltakunnan ajalta.

Mongolian Tasavallan virallinen kieli, halha, on vakiintunein mongolikielten muoto nykyisin. Se kuulostaa tällaiselta. Kyseessä on ketusta, siilistä ja sudesta kertova satu:

[…mongolia…]

Ulko-Mongolia irtosi Kiinasta Venäjän tukemana 1910-luvulla. Vuonna 1924 Mongoliasta tuli ensimmäinen niin sanottu kansandemokratia. Muodollisesti Mongolian Kansantasavalta oli itsenäinen valtio, mutta erittäin läheisessä liittolaissuhteessa Neuvostoliittoon. Mongolian silloinen yhteiskunta oli kuitenkin niin takapajuinen, ettei hallitsevaa puoluetta kehdattu kutsua kommunistiseksi, vaan sille annettiin Vallankumouksellisen Kansanpuolueen nimi.

Mongolikieltä on perinteellisesti kirjoitettu ylhäältä alas juoksevin rivein kirjaimilla, joita kutsutaan uiguuriaakkosiksi. Kansantasavallassa yritettiin 1930-luvulla siirtyä latinalaisiin kirjaimiin, mutta se jäi pelkäksi yritykseksi. Sen sijaan seuraavan vuosikymmenen alussa hallitseva puolue teki ilmeisen poliittisista syistä päätöksen ottaa käyttöön venäjänkielestä lainatut kyrilliset aakkoset. Niitä jouduttiin täydentämään vain kahdella kirjaimella, joilla merkitään pyöreitä etuvokaaleja ö ja y lähinnä vastaavia mongolin äänteitä. Kiinan puolella Sisä-Mongoliassa ovat vanhat uiguuriaakkoset olleet koko ajan käytössä. Kiinnostus niihin on lisääntynyt myös itsenäisessä Mongoliassa, joka muuttui kansantasavallasta tasavallaksi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Vanhan, mutta kiistellyn oletuksen mukaan mongolikielet muodostaisivat turkkilaisten ja Siperiassa puhuttavien tunguusikielten kanssa altailaiseksi kutsutun kielikunnan. Niillä siis olisi yhteinen edeltäjä, altailainen kantakieli, jossakin kaukaisessa historiassa aivan samalla tavoin kuin indoeurooppalaiset kielet palautuvat muinaiseen indoeurooppalaiseen kantakieleen. Vieläkin kiistellympi on ajatus, että altailaisilla ja uralilaisilla kielillä olisi yhteinen kantakieli, toisin sanoen, että esimerkiksi suomi, mongoli ja turkki olisivat kielisukulaisia. Myös korea ja jopa japani on yritetty liittää uralilais-altailaisten kielten yhteyteen.

Turkkilaisilla sekä mongoli- ja tunguusikielillä on monia yhtäläisyyksiä sekä sanastoissaan että rakenteissaan. Yhtäläisyydet saattavat kuitenkin selittyä myös sillä, että nämä kielet ovat olleet hyvin kauan kosketuksissa toistensa kanssa. Historiallis-vertaileva kielentutkimus on äärimmäisen vaikeaa silloin, kun kirjallista aineistoa kielten varhaisemmista vaiheista ei ole juuri lainkaan saatavilla.

Termiä ”altailaiset kielet” voi tietenkin käyttää silloin kun haluaa puhua mongoli-, tunguusi- ja turkkilaiskielten yhteisistä ominaisuuksista, vaikkei hyväksyisikään oletusta niitten yhteisestä historiallisesta alkuperästä. Tällaisia kysymyksiä pohtiessa tulee mieleen ajatus, jonka suomalainen tutkimusmatkailija ja muun muassa mongolikielten tuntija G.J. Ramstedt esitti eräässä artikkelissaan. Kehittelemättä toteamustaan sen pitemmälle Ramstedt kirjoitti, että keinot, joilla ajatus ilmaistaan, eivät voi vaihdella kovin paljon. Ajattelun lait tuottavat väistämättä samankaltaisuuksia kielten ”sisäiseen rakenteeseen”, vaikka niitten historiallinen alkuperä olisikin hyvin erilainen. Ramstedt tuli toistaneeksi vanhan huomion siitä, että kielet ovat tulosta paitsi historiallisista sattumista myös ihmismielen tuottamista rakenteista, jotka toistuvat tavalla tai toisella kielessä kielen perään. Kielet vaihtelevat suuresti, mutta vaihtelullakin on rajansa.

Altailaisten kielen yhteisiin piirteisiin kuuluu verbiloppuisuus. Lauseen perussanajärjestys on SOV, subjekti-objekti-verbi, joka muuten on perusjärjestys myös koreassa ja japanissa. Ne ovat myös kieliä, joita kutsutaan agglutinoviksi. Puhtaimmillaan tällaiset kielet ovat niitä, joissa muuttumattomaan sananvartaloon tai –juureen liittyy selvästi toisistaan erottuvat taivutuspäätteet, joilla merkitään luku, sija, omistusliite ja muut kieliopilliset piirteet. Suomikin on melko lähellä agglutinoivan kielen mallia. Suomessahan voidaan muodostaa sellaisia sanoja kuin ”ystävyydellämmekin”, joissa merkitystä kantavat osat erottuvat selvästi toisistaan.

Toinen altailaisissa kielissä yleinen piirre, joka kuuluu muun muassa mongolin ja turkin äännejärjestelmään, on vokaalisointu. Sekin on, mielenkiintoista kyllä, myös suomenkielen ominaisuus. Vokaalisointu määrää, että vain tiettyyn luokkaan kuuluvat vokaalit voivat esiintyä samassa sanassa. Suomessa esimerkiksi taivutuspäätteillä on taka- ja etuvokaalinen muotonsa. Esimerkiksi inessiivisija saa takavokaalisissa sanoissa päätteen ssa ja etuvokaalisissa ssä: ”talossa”, mutta ”kylässä”. Tutkimisen arvoinen asia voisi olla se, liittyvätkö vokaalisointu ja selvästi erottuvat taivutuspäätteet, kielen agglutinoivuus jotenkin yhteen. Näyttää siltä, että ne esiintyvät usein samoissa kielissä, muun muassa mongolissa ja turkissa sekä, niin, myös meille tutummassa suomessa.   

 

Löydät muut Viikon kieli -ohjelmat arkiston Kielet-hakemistosta. Sieltä löydät myös linkit muihin kieliartikkeleihin.