YLE/Ykkösaamu, 15.9.2006

Kuuntele ohjelma

Viikon kieli: Maailman kielten lukumäärä

Hannu Reime

Ykkösaamussa jatkuu taas Hannu Reimen toimittama sarja Viikon kieli. Tällä kertaa pohditaan maailman kielten lukumäärää.

Kuinka monta kieltä maailmassa on? Kuinka monella kielellä ihmiskunnan jäsenet puhuvat tai viittovat, ilmaisevat siis ajatuksiaan? Ihmiskieliä ja niitten ominaisuuksia kartoittava ja tilastoiva internet-sivu Ethnologue antaa kysymykseen täsmällisen vastauksen: 6912. Tai näin paljon kieliä ainakin oli viime lokakuussa, vajaa vuosi sitten, jolloin tilasto tehtiin.  

Vastaus on epäilyttävän täsmällinen ja samoin tietysti ovat myös samasta tietolähteestä poimitut muut tarkat luvut: Euroopassa puhutaan 239 kieltä, Afrikassa hieman yli kahtatuhatta. Maailman kaikista kielistä vajaat viisisataa kuuluu sellaisiin, jotka voidaan luokitella lähes kuolleiksi. Ne ovat kieliä, joitten iäkkäät puhujat voi laskea yhden tai kahden käden sormilla.  

Ethnologue-sivun julkaisema tilasto on kiistatta hyödyllinen ja suuntaa antava. Siitä saa karkean kuvan ihmiskunnan kielellisestä moninaisuudesta. Mutta epäily herää siitä, että kielen määritelmä ei ole itsestään selvä. Esimerkiksi tässä tilastossa kiina on laskettu yhdeksi kieleksi, vaikka kaksi kulttuurisesti ja poliittisesti tärkeintä kiinalaista kieltä, mandariinikiina keskuksenaan pääkaupunki Beijing ja kantonin kiina etelässä, eroavat toisistaan yhtä paljon kuin ranska ja italia. Jos laskennan perustana pidetään keskinäistä ymmärrettävyyttä, niin kiinalaisia kieliä voi sanoa olevan ainakin kahdeksan. Myös arabia on tässä luettu yhdeksi kieleksi, vaikka esimerkiksi arabian irakilainen ja marokkolainen muunnelma poikkeavat toisistaan todella paljon. Läheisiä sukulaiskieliä ne tietenkin ovat.

Toiseen suuntaan asioita katsellen on samassa tilastossa norja ja ruotsi luokiteltu eri kieliksi, vaikka niitten puhujat ymmärtävät toisiaan mainiosti. Mutta Norjan ja Ruotsin välille piirrettiin valtiollinen raja sata vuotta sitten. Kiina taas on yksi valtio, jossa hallitsijoitten tavoitteena aina on ollut valtakunnan yhtenäisyyden säilyttäminen. Yhtenäistä arabivaltiota ei ole, mutta arabian kielen puhujia yhdistää yhteinen kirjakieli, Koraanin tekstiin pohjaava standardiarabia, jota koulut, kirjallisuus ja joukkotiedotus viljelevät. Sitä pidetään arvokkaampana kuin ”pelkkiä” niin sanottuja murteita.

Ethnologue–sivun tilasto avaa myös oivan näkökulman kielten alueelliseen jakaantumiseen maissa ja maanosissa. Euroopan kielten määrä yltää vain runsaaseen kymmeneen prosenttiin Afrikan kielten lukumäärästä. Uuden Guinean saarella puhutaan yli 800 kieltä alueella, jonka pinta-ala on jotakuinkin samaa luokkaa kuin Suomen ja Ruotsin pinta-alat yhteensä. Uusi Guinea ei ole ainutlaatuinen vain kieltensä lukumäärän johdosta, vaan myös siksi, että saaren kielet jakautuvat useaan kielikuntaan, joitten välille ei ole löydetty mitään suoraa historiallista yhteyttä. Jotkut tutkijat pitävät Uutta Guineaa ulkomuseona, joka muistuttaa koko ihmiskunnan kielellisestä kirjavuudesta yli kymmenentuhatta vuotta sitten. Silloin Euroopassa vaelteli pieniä metsästäjä-keräilijä-yhteisöjä, joitten kielet luultavasti eivät olleet keskenään ymmärrettäviä.

Maapallolla on monia muitakin alueita, jotka tunnetaan kielellisestä rikkaudestaan, tosin ei yhtä runsaasta kuin Uusi Guinea. Pohjois-Kaukasiassa sijaitsevassa Dagestanin Tasavallassa, Venäjän Federaatiossa, puhutaan yli kolmeakymmentä kieltä. Tässä näyte yhdestä:

[…tsezin kieltä …]

Tämä on tseziä, jota puhuu äidinkielenään noin 7000 ihmistä Dagestanin eteläisillä ja läntisillä vuorilla. Kielellä ei ole kirjallisia perinteitä, ja tsezin puhujat käyttävät kirjakielenään Dagestanin suurinta paikalliskieltä avaria sekä venäjää. Tsezin sanastossa on runsaasti lainasanoja avarista, arabiasta ja venäjästä. Arabian vaikutus johtuu siitä, että tsezin puhujat ovat muslimeja. Neljäs kieli, joka on lainannut sanoja tsezille, on georgia, suurin kaukasialainen kieli, joka luetaan yleisesti eteläkaukasialaisten kielten perheeseen. Siihen on hyvä syy palata myöhemmin tässä kielisarjassa.

Maapallon kielikartta ja kieliolot ovat myös moneen kertaan muuttuneet historian aikana. Kielikartan muutokset ovat joskus olleet nopeita. Ne ovat johtuneet ulkoisista tapahtumista: sodista, väestönsiirroista ja muista sellaisista. Ennen toista maailmansotaa Karjalankannaksella puhuttiin suomea, nyt venäjää, Vilnan kaupungissa puolaa ja jiddišiä, nyt liettuaa, itäisen Galitsian keskuksessa Lvovissa puolaa, nyt lähinnä ukrainaa.

Suuria muutoksia maapallon kielikartalla ja kielioloissa on tapahtunut myös monesti aikaisemmin.  Ennen roomalaisten valloituksia sekä germaanien ja slaavien kansainvaelluksia Euroopan mantereella puhuttiin pääasiassa kelttiläisiä kieliä, kieliä, jotka kuuluivat indoeurooppalaisen kielikunnan kelttiläiseen haaraan. Nyt kelttiläiskieliä kuulee Brittein saarilla.

Ehkä vieläkin suurempi mullistus tapahtunut useita tuhansia vuosia aikaisemmin, kun idästä, jostakin Kaspian ja Mustanmeren välisiltä aroilta, länteen vyöryneet kansat toivat maanosaamme indoeurooppalaisen tai indoeurooppalaiset kielet, jotka syrjäyttivät täällä puhutut alkuperäiskielet. Indoeurooppalaiseen kielikuntaan kuulumaton baski saattaisi hyvinkin olla varhaisten eurooppalaisten metsästäjä-keräilijä-kansojen puhumien kielten ainoa elossa oleva jälkeläinen.

Paitsi, että maapallon kielikartta on monesti muuttunut ja muuttuu ja kieliä kuolee, myös uusia kieliä on syntynyt ja ehkä vielä syntyykin. Luultavasti kielten määrä tulee kuitenkin dramaattisesti supistumaan lähimpinä vuosikymmeninä, eivätkä mahdolliset uudet kielet pysty niitä määrällisesti korvaamaan. Uuden kielen synty on joitakin poikkeuksia — kreoleja — lukuun ottamatta hidas prosessi. Kesti vuosisatoja ennen kuin nykyiset romaaniset kielet — italia, espanja, ranska ja muut — kehittyivät kansan puhumasta latinasta roomalaisten aikoinaan valtaamilla ja hallitsemilla alueilla Euroopassa.

Maanosamme kielikartasta puhuttaessa esittää kielitieteilijä David Lightfoot uudessa mainiossa kirjassaan Kuinka uusia kieliä syntyy mielenkiintoisen ajatusleikin. Jos roomalaiset olisivatkin hävinneet toisen puunilaissodan vuonna 202 ennen ajanlaskumme alkua, olisivat Hannibalin jälkeläiset ehkä tuoneet läntiseen Eurooppaan foinikian kielen. Foinikia on seemiläinen, heprealle läheistä sukua oleva niin sanottu kanaanilainen kieli.

Latinan asemesta suuren osan Eurooppaa olisikin vallannut foinikia. Samoin kuin latina toteutuneessa historiassa, foinikia olisi tässä kuvitellussa historiassa muuttanut kansan puhumana muotoaan, kunnes se uusien valtioitten ja kansakuntien syntymisen myötä olisi jäänyt pohjaksi nykyisille kansalliskielille. Miltä kuulostaisivat tämän päivän Roomassa, Pariisissa ja Madridissa puhuttavat kielet, jotka historiallisesti olisivat sukua, ei latinalle, vaan heprealle ja arabialle?

Ja entä jos näitten kansojen hallitsijat olisivat rahoittaneet löytöretkiä, joilla valloitettiin kokonainen manner Atlantin toiselta puolen, niin kuin tekivät Iberian niemimaan kuninkaat? Kenties me siinä tapauksessa puhuisimme nyt, emme Latinalaisesta, vaan Seemiläisestä Amerikasta.

 

Löydät muut Viikon kieli -ohjelmat arkiston Kielet-hakemistosta. Sieltä löydät myös linkit muihin kieliartikkeleihin.

[home] [focus] [archive]