YLE/Ykkösaamu, 26.1.2007

Kuuntele ohjelma

Viikon kieli: Kirjoitustaito

Hannu Reime

Sitten on vuorossa perjantaiaamuinen Viikon kieli. Hannu Reimen toimittamassa sarjassa käsitellään tällä kertaa kirjoitusta, puhutun kielen muuttamista luettavaan muotoon.  

Kun Euroopan Unioni vuodenvaihteessa laajeni 27 maan liitoksi, kasvoi samalla virallisten EU-kielten määrä kahdella. Uusimmat unioni-kielet ovat romania ja bulgaria. Bulgarian jäseneksi tulo merkitsee myös sitä, että EU:n virallisia tekstejä kirjoitetaan nyt kolmella eri kirjaimistolla. Tähän asti käytettyjen latinalaisten ja kreikkalaisten aakkosten lisäksi mukana ovat nyt myös kyrilliset aakkoset, kirjaimet, joilla kirjoitetaan bulgariaa.

Ehkä on sattuvaa, että juuri bulgariasta tulee ensimmäinen kyrillisiä aakkosia käyttävä EU-kieli. Bulgaria tai oikeastaan nykybulgarian edeltäjä, muinaiskirkkoslaavi, on se kieli, jota varten nämä aakkoset alun perin keksittiin. Aakkosten nimi tulee 800-luvulla eläneestä Pyhästä Kyrilloksesta, jota veljensä Pyhän Metodioksen kanssa on pidetty niitten keksijänä. Tosiasiassa kyrilliset aakkoset luotiin hieman myöhemmin, mutta niitten pohjana oli veljesten kehittämä hieman toisenlainen aakkoskirjoitus, joka tunnetaan nimellä glagolitsa.

Kyrillosta ja Metodiosta on kutsuttu slaavien apostoleiksi. Totta onkin, että kyrilliset kirjaimet otettiin käyttöön nimenomaan slaavilaisia kieliä puhuvien ja ortodoksista kristinuskoa tunnustavien kansojen keskuudessa. Puhujamäärältään suurin kyrillisiä aakkosia käyttävä kieli on venäjä. Neuvostoliiton aikana monille turkkilaisille, suomalais-ugrilaisille ja kaukasialaisille kielille luotiin kyrillisiin aakkosiin perustuva oikeinkirjoitus.

Kyrillisillä ja meille tutummilla latinalaisilla aakkosilla on sama alkuperä. Molemmat on kehitetty kreikkalaisten aakkosten pohjalta, ja siitä syystä niillä kaikilla on monia yhteisiä kirjaimia alkaen aakkosten ensimmäisestä merkistä, kirjaimesta A. Kreikkalaiset suurista saavutuksistaan huolimatta eivät keksineet kirjaimiaan tyhjästä, vaan niitten historia palautuu Välimeren itäisen pohjukan merenkulkijakansan, foinikialaisten, keksimiin aakkosiin. Foinikialaista perua ovat myös edelleen käytössä olevat heprealaiset ja arabialaiset kirjaimet. Kreikkalaisten aakkosten ensimmäisen, a-vokaalia merkitsevän kirjaimen alfan nimi on hepreaksi alef ja arabiaksi alif. 

Ihmiskunnan suurimpiin keksintöihin kuuluu kirjoitustaito, kyky merkitä luonnollisen kielen ilmaukset symboleilla, jotka hakataan kiveen tai piirretään jollekin alustalle. Kirjoitusjärjestelmän kehittäminen vaatii kielellisten ilmausten analysointia, sillä puheääni fysikaalisena tapahtumana ei tule kuulijan korvaan sellaisena symbolijonona kuin valmis kirjoitus, jossa merkit erottuvat toisistaan. Ääni on jatkuvaa aaltoliikettä. Sen analysoiminen äänteiksi, tavuiksi, sanoiksi, lausekkeiksi, lauseiksi ja virkkeiksi on mahdollista vain ihmisen kielikyvyn avulla. Jokaisella kielenpuhujalla on tällainen kyky mielessään ja aivoissaan luonnostaan, mutta se pysyy suurimmaksi osaksi tietoisuuden ulottumattomissa. Muinaiset kirjoituksen keksijät ovat joutuneet tekemään samaa kuin kielentutkijat, kuvaamaan ja selittämään ihmisen kielikykyä, ja voi olla melko varma siitä, että se on tehty vailla kovin hienovaraista teoreettista välineistöä.

Ihmiskielen ilmauksilla on kaksi puolta: merkitys ja ääni. Varhaisimmissa kirjoitusjärjestelmissä, sellaisissa kuin egyptiläisten hieroglyfit, lähdettiin merkityksestä. Sana tai yleensä kielen pienin merkitystä kantava elementti merkittiin piirtämällä kuva, joka esittää sitä, mihin viittamaan kyseistä ilmausta käytetään. Kuvat tietenkin yksinkertaistuivat, ja näin saivat alkunsa varhaisimmat kirjoitusmerkit.

Kuvakirjoituksesta syntyneissä kirjoitusjärjestelmissä jouduttiin pelkkään merkitykseen nojaavia merkkejä usein täydentämään aineksilla, jotka viittaavat äännerakenteeseen. Näin syntyivät kirjoitusjärjestelmät, joita kutsutaan logografisiksi. Niistä tunnetuin, pitkäikäisin ja — mikä uskomattominta — vieläkin käytössä oleva ja kehittyvä on kiinalainen kirjoitus.

Kiinalainen merkki esittää tavua. Kyseessä on siis oikeastaan tavukirjoitus, joka sopii kiinalaisten kielten muoto-opilliseen rakenteeseen varsin hyvin. Tavu on niissä pienin merkitystä kantava aines, ja sanojen taivutus puuttuu lähes kokonaan. Merkki koostuu usein kahdesta osasta, joista toinen liittyy tavun merkitykseen ja toinen sen ääntämiseen. Yli 90 prosenttia nykykiinalaista merkeistä on muodostettu näin, ja niin rakennetaan usein myös yksitavuisia uudissanoja. Esimerkiksi uraani on mandariinikiinaksi yóu. Kyseessä on lainasana, joka äänteellisesti jäljittelee vastaavaa ainetta tarkoittavaa englannin kielen sanaa uranium. Sitä kuvaava merkki koostuu semanttisesta osasta, jolla myös merkitään sanaa jīn, ”metalli”, sekä foneettisesta osasta, joka osoittaa ääntämisen.

Kiinalaisia merkkejä käytetään myös japanissa, jossa niitä täydennetään pelkkää ääntämistä osoittavilla japanilaisilla tavumerkeillä. Niillä merkitään japanin kieliopilliset sanat ja vierasmaalaiset nimet. Päinvastoin kuin kiinassa japanissa sanat taipuvat ja saavat usein liitteekseen kieliopillisia merkitsijöitä.

Logografisen kirjoituksen hyviä puolia on muun muassa se, että kirjoitettua tekstiä voi johonkin rajaan saakka ymmärtää, vaikkei tietäisikään, kuinka sitä äännetään. Kiinassa asialla on merkitystä, sillä maassa puhuttavat kielet eroavat toisistaan usein niin paljon, että keskinäinen ymmärtäminen on mahdotonta. Lukutaitoinen kiinan puhuja saattaa myös saada jotenkin selvää ympärillään näkyvistä merkeistä vaikkapa Tokiossa.

Kiinalaiset merkit ovat kuitenkin poikkeus maailman nykyisten kirjoitusjärjestelmien joukossa. Kaikki muut järjestelmät nojaavat äännerakenteeseen. Ne koostuvat joko yksittäisiin äänteisiin viittaavista merkeistä kuten latinalaiset, kreikkalaiset tai kyrilliset aakkoset tai sitten merkeistä, jotka viittaavat tavuun. Tavurakenne on perustana kaikissa intialaisissa ja sieltä Kaakkois-Aasiaan levinneissä kirjaimistoissa samoin kuin Afrikan sarven seemiläisissä kielissä.

Ääntämiseen perustuvat kirjaimistot ovat yksinkertaisempia kuin merkitykseen perustuivat. Päinvastoin kuin kiinalaisessa kirjoituksessa niissä riittää vain pieni ja nopeasti opittava määrä merkkejä. Mutta ei äännekirjoituskaan ole ongelmatonta.

Mikään kirjoitus ei kuvaa puhetta sellaisena kuin se tulee ulos kielenkäyttäjän suusta, tavalla, johon pyritään tutkijoitten käyttämässä foneettisessa tarkekirjoituksessa. Sellainen kirjoitus olisi normaalikäytössä hankalaa, koska se toisaalta toisi esiin tarpeettomia eroja ja samalla peittäisi kielen rakenteen säännönmukaisuuksia. Esimerkiksi ensimmäisen tavun vokaalit suomenkielen sanoissa selkä ja velka eroavat toisistaan, mutta molempia merkitään — aivan oikein — samalla kirjaimella. Tai vaikkapa sanat kissa ja kassa, joitten alkukonsonantit ovat äänteellisesti hyvin erilaisia, mutta jotka silti merkitään samalla k-kirjaimella.

Suomessa on myös äänteitä, joille ei ole olemassa omaa kirjainmerkkiä tai yleensä mitään merkkiä. Ensimmäisen ja toisen tavun yhdistävä kaksoiskonsonantti sanassa kengät merkitään kahdella erilaisella kirjaimella, ja käskylauseessa Anna olla! esiintyy konsonantti, joka jätetään suomen oikeinkirjoituksessa aina merkitsemättä. Sitä ei pidetä tarpeellisena. Oikeinkirjoitus näyttää olevan kaikissa kirjoitetuissa kielissä erilaisten tavoitteitten ja normien välinen kompromissi.

 

Löydät muut Viikon kieli -ohjelmat arkiston Kielet-hakemistosta. Sieltä löydät myös linkit muihin kieliartikkeleihin.

[home] [focus] [archive]