YLE/Ykkösaamu, 29.7.2005
YLE/Ykkösaamu, 29.7.2005
Hannu Reime
Vuorossa on jälleen perjantaisen Ykkösaamun Viikon kieli. Hannu Reimen toimittamassa sarjassa esitellään tänään kieli, jolla on eniten puhujia maailmassa. Se kuulostaa tällaiselta:
[…mandariinikiinaa …]
Kiinan keskustelevisiossa luetaan uutisia kielellä, jota maan nimen mukaan kutsutaan kiinaksi. Maailman väkirikkaimmassa valtiossa, Kiinan Kansantasavallassa, asuu pitkälti toistatuhatta miljoonaa ihmistä. Kun mukaan luetaan vielä Taiwanin saaren, poliittisesti Kiinan Tasavallan, yli 20 miljoonaa asukasta sekä miljoonat ja miljoonat ulkokiinalaiset, niin voidaan sanoa, että kiinalaiset todella ovat kiistattomasti maailman suurin etninen ryhmä. Noin joka viides ihmiskunnan jäsen on kiinalainen ja siis jo lähes määritelmän mukaisesti puhuu äidinkielenään kiinaa.
Kun ihmisiä ja kieliä luokitellaan, silloin sanoja käytetään asian luonteesta johtuen usein epätäsmällisesti. Ei ole olemassa yhtä kiinan puhekieltä, vaan suuri määrä kiinalaisia kieliä ja murteita, jotka kaikki ovat historiallisesti sukua keskenään. Kiinalaisen syntyperäinen puhe, varhaislapsuudessa hankittu kieli, saattaa poiketa toisen, jollakin muulla Kiinan alueella kasvaneen puheesta niin paljon, että kyseiset henkilöt eivät pysty äidinkieliään puhumalla ilmaisemaan ajatuksiaan toisilleen. Ero voi olla ainakin yhtä suuri kuin Euroopassa vaikkapa ranskan ja italian kielten välillä, nehän ovat kiinalaisten kielten — tai murteitten — tavoin historiallisesti sukua keskenään, kun yhdessä polveutuvat latinasta.
Kiina on ihmiskunnan vanhimpia sivilisaatioita, jonka historia yltää tuhansien vuosien taakse. Kaikkien oppia saaneitten kiinalaisten hallitsema yhteinen kirjakieli ja pitkä kirjallinen perinne ovat muokanneet kiinalaista kulttuuria, jonka huomatuimpana tunnuksena ovat kauniit, mutta mutkikkaan näköiset kiinalaiset kirjoitusmerkit. Ne eivät vain näytä monimutkaisilta, vaan ne ovat sitä. Jokainen merkki vastaa puheen tavua ja viittaa ensi sijassa tavun merkitykseen eikä sen äännerakenteeseen niin kuin meille tutut kirjaimet. Luku- ja kirjoitustaidon hankkimisesta tulee pitempi prosessi kuin äännekirjoitusta opettelevalle. Mutta kiinalainen kirjoitus on myös edesauttanut yhtenäisyyttä jättiläisvaltiossa, jolle kiinalaiset itse ovat antaneet nimen Zhongguo, Keskustan valtakunta. Siinä ovat pitkän historian aikana vaikuttaneet myös monet hajottavat voimat.
Kiinalaiset kielet ovat siis historiallisesti sukua keskenään. Ne ovat kaikki kehittyneet yhteisestä kantakielestä, ja kiinalaisen sivilisaation pitkäikäisyys on pitänyt näitten kielten puhujat lähes kaikki yhteisen kulttuurin piirissä, myös ne, jotka asuvat Kiinan ulkopuolella Kaakkois-Aasiassa sekä merten takana muissa maanosissa.
Kiinalaisilla on myös hieman kaukaisempia kielisukulaisia, sillä kiinalaiset kielet muodostavat yhden haaran suuressa sino-tiibetiläisessä kielikunnassa. Toiseen haaraan kuuluvat tiibet lukuisine muunnelmineen, burma sekä monet, osaksi vielä kartoittamattomat ja kuvausta vailla olevat Indokiinan ja Kiinan eteläosien kielet.
Kiinassa itsessään kaikkia kiinalaisten kielten puhujia kutsutaan han-kansaksi vastakohtana kansallisille ja kielivähemmistöille, joita Kansantasavallan asukkaista on vajaat kymmenen prosenttia. Heihin kuuluvat muun muassa tiibetiläiset, mongolit, turkkilaissukuiset uiguurit Xinjiangin autonomisella alueella sekä pienemmät vähemmistökansat lähinnä eri puolilla Etelä-Kiinaa. Taiwanin saarella ei-kiinalaisia alkuasukkaita on parisen prosenttia väestöstä, ja he puhuvat austronesialaisia kieliä, niitä, joitten sukulaiskieliä kuulee Malesiassa ja Kaakkois-Aasian saarivaltioissa sekä kaukana Afrikan rannikon edustalla Madagaskarilla. Etninen nimitys han on otettu dynastiasta, joka hallitsi Kiinaa yli 400 vuotta meidän ajanlaskumme alun molemmin puolin.
Kielitieteilijä Bernard Comrien toimittamassa yli tuhatsivuisessa opuksessa Maailman pääkielet kerrotaan, että kiinalaiset kielet jakautuvat viiteen päämurteitten ryhmään. Toisten tutkijoitten mielestä ryhmiä on seitsemän, jopa enemmänkin. Niin tai näin, kiistatonta on se, että tärkein kiinalaiskielten ryhmä sekä puhujien määrän että poliittisen merkityksen kannalta on se, jolle on annettu nimi mandariini. Noin 70 prosenttia kaikista Kiinan asukaista puhuu äidinkielenään jotakin mandariinikiinan muunnelmaa. Näitä murteita kuulee valtavalla alueella, joka ulottuu Korean, Venäjän ja Mongolian rajoilta pohjoisessa seuduille jotka lounaassa rajoittuvat Laosiin ja Vietnamiin.
Pääkaupungin Pekingin tai oikeammin Beijingin mandariinimurre on pohjana Kiinan yleiskielelle, josta Kansantasavallassa käytetään nimitystä putonghua. Tätä yleiskiinaa kutsutaan hyvin usein mandariinikiinaksi, mikä on hieman epätäsmällistä, mutta nimitys on aika lailla jo vakiintunut ja varmaan täysin asiallinen silloin, kun sekaannusta ei synny muitten mandariinimurteitten kanssa. Mandariinikiina on myös virallisena kielenä Kiinan Tasavallassa Taiwanilla sekä yhtenä neljästä kielestä Singaporen kaupunkivaltiossa. Se on myös yksi YK:n virallisista kielistä.
Pääkaupungin mandariinikiinaan pohjautuu kirjoitetun kiinan vakiintunut muoto. Tätä kieltä varten on myös luotu uusi nerokas latinalaistamisjärjestelmä eli kiinan kirjoittaminen meille tutuin latinalaisin aakkosin. Siitä käytetään nimitystä pinyin, ja se otettiin käyttöön Kiinan Kansantasavallassa 1950-luvulla ja kansainvälisesti 1970-luvun lopulla. Taiwanilla on vielä käytössä vanhempi järjestelmä, joka ei ole yhtä yksiselitteinen ja selkeä kuin pinyin.
Eteläisiin kiinalaiskieliin kuuluu muun muassa tunnettu Kantonin kiina tai kantonin kieli, niin kuin usein sanotaan, sekä Taiwanilla puhuttava kiinan muoto. Kantonia ja sille sukua olevia murteita kuulee ennen kaikkea Guangdongin maakunnassa ja sen pääkaupungissa, jonka mukaan kielikin on saanut nimensä. Kiinalainen muoto Guangzhou on eurooppalaisten suussa vääntynyt muotoon Kanton. Kantonin asemaa on vahvistanut myös se, että se on Hong Kongin pääkieli. Ulkomaitten kiinalaiskaupunginosissa Kantonin kiina on yleisimpiä kieliä, sillä enin osa kiinalaisista siirtolaisista on kotoisin kotimaan etelärannikolta. Tältä kuulostaa kantonin kiina:
[… kantonia …]
Vaikka kiinalaiskielet eroavat suuresti toisistaan, usein niin paljon, etteivät niitten puhujat ymmärrä toisiaan, on niillä myös paljon yhteisiä piirteitä. Äännejärjestelmissään ne ovat lähes poikkeuksetta niin sanottuja toonikieliä, ja niitten tavurakenne on erittäin tiukkaan rajattu: ankarat säännöt määräävät sen, mitkä äänteet voivat esiintyä missäkin paikassa tavua.
Toonikielet ovat kieliä, joitten sanastoissa käytetään sävelkorkoja eli tooneja äänteitten lisäksi erottamaan sanoja toisistaan. Maailman kielten joukossa se ei ole mikään harvinainen ominaisuus ja se näyttää keskittyvän määrätyille maantiellisille alueille: Kaakkkois-Aasiaan, läntiseen ja eteläiseen Afrikkaan sekä joihinkin osiin Amerikkaa, jossa toonijärjestelmiä tavataan monissa intiaanikielissä. Sävelkorkeutta käytetään kaikissa kielissä korostamaan lauseen jotakin osaa, mutta sanojen merkitysten erottajana se esiintyy vain toonikielissä.
Kiinalaiskielissä toonien lukumäärä ja rakenne vaihtelevat suuresti. Yksikertaisimpiin systeemeihin kuuluu mandariinikiinan, siis yleiskielen, neljän toonin ja yhden toonittoman tavun rakenne. Esimerkkinä oppikirjoissa ja muualla esitetään usein kahdesta äänteestä, konsonantista m ja vokaalista a, koostuva tavu ma, joka neljällä eri toonilla äännettynä kuulostaa seuraavalta:
[… ma ..]
Korkealla tasaisella äänellä lausuttuna sana tarkoittaa äitiä, nousevalla äänellä hamppua ja laskevalla ja nousevalla äänellä hevosta. Äkisti laskeva neljäs tooni tekee tavusta verbin 'moittia', ja toonittomana siitä tulee kysymyspartikkeli, joka vastaa suomen kielen liitettä -ko, -kö. Mandariiniksi voidaan siis muodostaa sellainen hieman älyttömältä kuulostava, mutta moitteeton kysymyslause kuin 'Moittiiko äiti hevosen hamppua?', jossa on viisi yksitavuista sanaa ma eri tavoin lausuttuna ynnä genetiiviä merkitsevä pikkusana de. En kuitenkaan rohkene yrittää sen lausumista tässä julkisesti.
Kiinalaiset kielet eivät kuitenkaan ole sen eksoottisempia kuin mitkään muutkaan ihmiskielet maailmassa, ja vastaavanlaisia erikoisia esimerkkejä voi poimia mistä tahansa muualta, myös kaikista Euroopan kielistä. Monet kiinan erikoisuuksista saattavat hyvinkin olla toonijärjestelmän kaltaisia alueellisia piirteitä, sillä niitä on myös muissa Itä- ja Kaakkois-Aasian kielissä. Tällaiset alueelliset ominaisuudet syventävät kuvaamme ihmiskielen vaihtelumahdollisuuksista. Vaihtelu näyttää ensi silmäyksellä lähes rajattomalta, mutta lähemmin tarkasteltuna se osoittautuukin saman teeman muunnelmaksi.
Löydät muut Viikon kieli -ohjelmat arkiston Kielet-hakemistosta.
Sieltä löydät myös linkit muihin kieliartikkeleihin.