YLE/Ykkösaamu, 5.1.2007

Kuuntele ohjelma

Viikon kieli: Jiddiš

Hannu Reime

Ykkösaamussa jatkuu nyt viime viikon tauon jälkeen perjantaiaamuinen sarja Viikon kieli. Hannu Reimen toimittamassa esitellään kieli, jota miljoonat ihmiset puhuivat äidinkielenänä Itä-Euroopassa ennen toista maailmansotaa.

Ylen TV-2 esitti jouluviikolla mielenkiintoisen dokumenttifilmin, jonka oli tehnyt pietarilainen ohjaaja Alexander Gutman. Dokumentti kertoo Venäjän Kaukoidässä Siperian radan varrella lähellä Kiinan rajaa sijaitsevasta Juutalaisten autonomisesta alueesta, joka paremmin tunnetaan nimellä Birobidžan hallinnollisen keskuksensa ja ainoan kaupunkinsa mukaan. Alue perustettiin 1920-luvun lopulla eräänlaisena vaihtoehtona siionistisen liikkeen asutustoiminnalle Palestiinassa. Hankkeen tarkoituksena oli houkutella Neuvostoliittoon myötämielisesti suhtautuneita juutalaisia muuttamaan uuteen ”punaiseen Siioniin” ja perustamaan niittyä ja metsää kasvavaan koskemattomaan maahan kolhooseja ja muita tuotantolaitoksia. Birobidžaniin muuttikin aika lailla väkeä, myös Neuvostoliiton ulkopuolelta. Elämää kaukana idässä kuvailtiin sen ajan mustavalkoisissa propagandafilmeissä:

[…jiddišiä …]

Liinapäinen nainen kertoo tuulessa liehuvan punalipun vierellä tovereilleen uudesta vapaasta elämästä kolhoosissa, jossa juutalaisia ei enää syntyperänsä vuoksi sorreta, ja jossa ollaan myös vapaita uskonnon ja rukousten luomasta illuusiosta. Työntekoa emme pelkää, hän vakuuttaa.

[…jiddišiä …]

Juutalaissyntyinen maalaisnainen puhui elokuvassa kieltä, jota ei nykyisin enää paljon kuule, mutta joka silti kuulosti jotenkin tutulta. Kieli oli jiddišiä, juutalaissaksaa, jota Itä-Euroopan juutalaiset ennen puhuivat, kieltä, jonka historialliset juuret ovat Reininmaan kaupunkilaissaksassa.

Jiddišinkielinen kulttuuri kukoisti lyhyen aikaa Neuvostoliitossa vallankumouksen jälkeen 1920-luvulla. Jättiläisvaltion läntisimpien osien juutalaisalueilla sitä käytettiin opetuskielenä kouluissa, ja sillä julkaistiin lehtiä ja kirjallisuutta. Valkovenäjän Neuvostotasavallassa jiddišillä oli viralliseen kieleen verrattava asema venäjän, valkovenäjän ja puolan rinnalla. Kun Birobidžan perustettiin, neuvostoliittolaisen jiddiš-kulttuurin parhaat päivät alkoivat jo olla takanapäin poliittisen ilmapiirin kiristyessä ja julkisen vainoharhaisuuden kasvaessa ennen kokemattomiin mittoihin.

Arvellaan, että ennen toista maailmansotaa jiddišiä puhui äidinkielenään noin 13 miljoonaa ihmistä Puolassa, Neuvostoliitossa ja muualla Itä-Euroopassa sekä siirtolaisina Yhdysvalloissa, Palestiinassa, Etelä-Amerikassa ja Etelä-Afrikassa. Nykyisin jiddišin puhujia on yhteensä ehkä kolme miljoonaa. He ovat vanhoja ihmisiä, jotka ovat säilyttäneet äidinkielensä läpi viime vuosisadan myrskyjen, tai sitten ultra-ortodoksisia haredi-juutalaisia, jotka haluavat pitää kiinni vanhoista tavoistaan niin pukeutumisessaan kuin kielessäänkin.

Suurin ja perussyy jiddišin puhujien katoon on systemaattisessa raakuudessaan ennennäkemätön vaino, jonka Natsi-Saksa kohdisti juutalaisiin hallitsemillaan alueilla. Koska Hitlerin armeija valtasi toisen maailmansodan aikana ne maat, joissa enin osa Euroopan juutalaisista asui, olivat myös useimmat holokaustin uhrit juuri niitä ihmisiä, joitten äidinkieli oli ollut jiddiš.

Holokaustin jälkeen ei jiddiš enää elpynyt. Vuosisatoja vanha Itä-Euroopan juutalainen kulttuuri oli tuhoutunut tätä kulttuuria ylläpitäneitten ihmisten tuhoamisen myötä. Jiddišiä puhuvat yhteisöt olivat liian hajallaan, jotta kieli olisi säilynyt. Yhdysvalloissa jiddiš vaihtui englantiin ja Neuvostoliitossa lähinnä venäjään. Palestiinassa ja myöhemmin Israelissa jiddišin ja muut siirtolaiskielet korvasi puhekielenä uudelleen henkiin herätetty heprea. Siionistinen liike — äärivasemmistoaan lukuun ottamatta — suhtautui jiddišiin melko kielteisesti: sitä pidettiin ghettojen kielenä, joka ei sovi juutalaisvaltion vapaille kansalaisille. Siitä käytetty halventava nimitys on jargon, suomeksi tässä tapauksessa ehkä ”mongerrus”.      

Jiddiš oli alun perin aškenasi-juutalaisten kieli. Heprealaista sanaa ashkenazi — monikossa ashkenazim — alettiin käyttää niistä juutalaisista, jotka keskiajalla asuivat saksankielisissä maissa, eritoten Reininmaalla, ja joitten jokapäiväisenä kielenä, äidinkielenä, oli se kieli, jota kristityt naapurit puhuivat, siis keskiaikainen saksa. Tähän saksaan lainattiin kahdesta juutalaisten vanhasta kirjakielestä, hepreasta ja arameasta, varsinkin sellaisia sanoja, joilla viitataan yhteiskunnallisiin laitoksiin ja abstrakteihin olioihin.

Jiddišin sanastoon tuli näin myös pareja, joiden kumpaakin jäsentä käytetään tarkoittamaan samaa asiaa, mutta toisella, seemiläisperäisellä, on juhlavampi tai oppineempi sävy kuin toisella, germaanilaisperäisellä sanalla. ”Sota” voi olla hepreasta lainattu di milchome tai kieleen alun perin kuulunut der krig.

Keski-Euroopan juutalaisvainot ajoivat myöhemmin aškenaseja saksankielisistä maista vapaamielisempään Puolaan, ja jiddišinkielen keskus siirtyi idemmäs slaavilaiseen maailmaan. Jiddišiin ilmaantui nyt puolalaista, valkovenäläistä ja ukrainalaista ainesta, arkipäivän elämään tai vaikkapa luontoon viittaavia sanoja. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että kyllä/ei-kysymyksen aloittava partikkeli tzi, loogis-kieliopillinen pikkusana, on lainattu jiddišiin suoraan puolasta.

Jiddiš on sekä perussanastoltaan että perusrakenteeltaan selvästi germaaninen kieli, sukua tietenkin saksalle ja hollannille, mutta myös ruotsille ja muille skandinaavisille kielille. Näitten kielten tapaan myös jiddiš on ns. V2-kieli: aikamuodossa taipunut verbinmuoto tulee aina toiseksi rakenneosaksi virkkeessä. Mielenkiintoista on se, että sivulauseen sanajärjestys on jiddišissä samanlainen kuin islannissa. Tässä jiddiš eroaa useimmista muista saksasta kehittyneistä kielimuodoista, joissa verbit sijoitetaan aina sivulauseen loppuun.

Jiddišiä kirjoitetaan heprealaisin kirjaimin oikealta vasemmalle. Tällä kielellä on kirjoitettu rikasta kirjallisuutta satojen vuosien ajan. Kielitieteilijä Dovid Katz muistuttaa, että jiddiš on klassisen heprean ja aramean jälkeen kolmas juutalaisten kirjakieli. Jiddišinkielisen kirjallisuuden kultakausi ajoittuu 1800-luvun lopulle ja seuraavan vuosisadan alkuun ennen holokaustia.

Kuunnellaan lopuksi jiddišiä laulettuna, sadan vuoden takaista poliittisesti sitoutunutta Itä-Euroopan juutalaisen työväenliikkeen musiikkia. Venäjällä, Puolassa ja Liettuassa vaikuttanut Bund oli aikoinaan valtakunnan suurin sosialistinen järjestö. Bundin hymni oli nimeltään Di Švue, ”Vala”, ja siihen oli kirjoittanut sanat Valkovenäjän Vitebskissä syntynyt ja vuonna 1920 kuollut kirjailija S. An-ski, jonka tunnetuin teos on juutalaisesta mystiikasta aiheensa saanut näytelmä Dibuk eli kahden maailman välissä. Bundin hymnin sanoissa kaikuvat sadan vuoden takaiset taistelut itsevaltiutta ja sortoa vastaan. Se vie aikaan, jolloin sosialidemokratia oli vallankumouksellista.

[… Di Švue …]      

 

Löydät muut Viikon kieli -ohjelmat arkiston Kielet-hakemistosta. Sieltä löydät myös linkit muihin kieliartikkeleihin.

 

[home] [focus] [archive]