YLE/Ykkösaamu, 9.9.2005
YLE/Ykkösaamu, 9.9.2005
Hannu Reime
Vuorossa on taas perjantaiaamuinen viikon kieli. Juttusarjamme kahdessa edellisessä osassa on esitelty kiinaa ja koreaa. Pysymme edelleen samalla ilmansuunnalla Kauko-idässä. Nyt on vuorossa alueen kolmas suuri kieli, yksi puhutuimmista koko maailmassa. Viikon kieli –sarjaa toimittaa Hannu Reime.
Lähes 130 miljoonaa ihmistä puhuu äidinkielenään japania, monesta saaresta koostuvan maan kieltä. Kuten lähellä sijaitseva Korean niemimaa myös Japanin saaret ovat kielellisesti varsin yhtenäisiä. Ikivanhan keisarikunnan asukkaista useimmat puhuvat jotakin japanin murretta, ja kansallinen yleiskieli perustuu pääkaupungin Tokion puhetapaan.
Japanin kielivähemmistöt ovat hyvin pieniä. Suurimman niistä muodostavat eteläisten Riukiu-saarten ja niitten hallinnollisen keskuksen, Okinawan, asukkaat, jotka samalla ovat japanin puhujien lähimpiä kielisukulaisia. Riukiu-kielet tai -murteet, joita puhuu runsaasti toista miljoonaa ihmistä, ovat ainoita kielimuotoja, jotka täysin varmasti ovat japanin sukulaisia.
Toinen Japanin kielivähemmistö, jota pääväestön ja Riukiun asukkaitten tavoin voi kutsua saarten alkuperäisväestöksi, on ainu-kansa pohjoisella Hokkaidon saarella. Ainujen kielen — ainun — puhujia on enää jäljellä tuhatkunta henkeä. Ainun ja japanin historiallista kielisukulaisuutta ei ole onnistuttu osoittamaan, ja luultavasti sellaista ei olekaan. Japanissa asuu myös noin miljoona korealaista, Koreahan oli Japanin miehittämä 35 vuoden ajan ennen toista maailmansotaa. Päinvastoin kuin ainu korea saattaa olla japanin sukulaiskieli, mutta sitäkään yhteyttä ei ole kiistatta todistettu.
Vaikka japani on puhujamäärältään maailman valtakieliä, sitä opiskellaan ja osataan kovin vähän vieraana kielenä. Japanin ulkopuolella japania näkee useammin kuin kuulee, sillä eksoottiselta näyttävään japanilaiseen kirjoitukseen ei voi olla törmäämättä, kun alkaa tutkia uuden kameran tai muun laitteen käyttöohjeita. Japanin kieli kuulostaa tällaiselta:
[ …japania …]
Kirjoittaessaan äidinkielestään ihmiskieliä esittelevässä paksussa kokoomateoksessa Maailman pääkielet japanilainen kielitieteilijä Masayoshi Shibatani aloittaa artikkelinsa toteamalla, että japanin kielen ympärille on punottu suuri määrä perättömiä käsityksiä ja myyttejä, joihin uskovat ja joita levittävät niin japanilaiset itse kuin muutkin. Kirjoittaja arvelee, että myyttisiin käsityksiin saattaa olla kolme syytä: ensinnäkin se, että japanin historiallista alkuperää ei ole onnistuttu kartoittamaan; toinen syy voisi olla japanin mutkikas kirjoitusjärjestelmä; ja kolmas syy olisi se, että niin harvat länsimaalaiset osaavat tätä kieltä.
Väärinkäsitys, jonka ympärille kaikki muu kietoutuu, on se, että japani olisi jotenkin ainutlaatuinen kieli ihmiskielten joukossa. Japani on tietenkin varsin erilainen kieli, jos sitä vertaa vaikkapa sellaisiin keskinäisiin kielisukulaisiin kuin ovat Euroopassa englanti, saksa ja ranska. Niitten yhteiset piirteet ovat yhtä ilmeisiä kuin ovat niitten ja japanin väliset erot. Masayoshi Shibatani kertoo, että myös monilla Euroopan kieliin ja eurooppalaiseen ajattelutapaan perehtyneillä japanilaisilla on sellainen outo käsitys, että japani olisi jotenkin epälooginen ja sumea kieli varsinkin, jos sitä vertaa ranskaan.
Artikkelinsa loppuosan japanilainen tutkija omistaakin sitten näitten myyttien romuttamiseen samalla, kun hän myös esittelee tiiviisti sen, mikä japanissa on omaperäistä. Japani on monessa mielessä melko ”tavallinen” ihmiskieli. Sen verbiloppuinen sanajärjestys on hyvin yleinen maailman kielissä, ja japanin äänteitä ei millään perusteella voi kutsua ”eksoottisiksi”: viiden vokaalin järjestelmä on luultavasti tavallisin, mikä kielessä voi olla.
Japanissa on kuitenkin myös monia erikoisuuksia, jotka osittain ovat alueellisia, yhteisiä muillekin Kauko-idän kielille. Yhtenä sellaisena Shibatani mainitsee sen, että japanissa voidaan hyvin yksinkertaisella kieliopillisella mekanismilla tehdä ero tapahtuman tai asiaintilan pelkän kuvaamisen ja siitä esitetyn arvostelman välillä. Mekanismi on lyhyt pikkusana wa, jolla merkitään virkkeen alkuun sijoitettu lauseke, se mistä muu osa virkettä sanoo jotakin. Japaniksi voidaan esimerkiksi muotoilla täysin luontevasti sellaiset meidän kielessämme kömpelösti ilmaistavat ajatukset kuin vaikkapa, että ”Mitä norsuun tulee, kärsä on pitkä.” tai ”Helsingistä puheen ollen, syksy on sateinen.” Sen, mistä jotakin sanotaan, on tietysti oltava ennestään tuttua, puhetilanteeseen liittyvää. Japani on kieli, jossa myös puhetilanne puetaan kieliopilliseen muotoon.
Toinen japanin erikoisuus, joka kuuluu myös korean kieleen, on yhteiskunnallisen arvojärjestyksen heijastuminen kielioppiin ja kielenkäyttöön. Pronomineista ja verbimuodoista, puhuttelumuodoista ja niistä muodoista, joista puhutaan, rakentuu monimutkainen järjestelmä, jonka oppimisen ja käytön rinnalla eurooppalaiseen teitittelyyn ja sinutteluun liittyvät ongelmat ovat perin pieniä.
Japanissa on yllättävän paljon lainasanoja, vaikka saarilla on eletty melkoisessa eristyksessä muusta maailmasta, ja vaikka Japani ei ole ollut ulkovaltojen miehittämä toisen maailmansodan jälkeistä amerikkalaismiehitystä lukuun ottamatta. Yli puolet japanin sanoista on kiinalaista lainaa, vaikka kiinan ja japanin kielet poikkeavat rakenteiltaan toisistaan varsin paljon. Japaniin on viime vuosikymmeninä tullut runsaasti lainasanoja englannista, sanoja, joille japanin äännejärjestelmä saattaa antaa perin oudolta kuulostavan muodon. Esimerkiksi sanan strike, ’lakko’, japanilaisessa vastineessa on alkukonsonanttien väliin tungettu täytevokaaleja: suturaiku, japanin kieli kun ei siedä konsonanttikasautumia.
Erikoisin piirre japanissa on järjestelmä, jolla kieltä kirjoitetaan, käytössä nimittäin ovat samanaikaisesti neljät eri kirjainmerkit. Niistä vaikeimmin opittavia ovat kiinasta lainatut, sanojen merkitykseen viittaavat merkit, joista Japanissa käytetään nimeä kanji. Yhdeksänluokkaisen peruskoulun käyneen japanilaisen tulee oppia niitä vajaat 2000. Mutta sen lisäksi hänen on opittava kahdet äännepohjaiset kirjaimistot, joista toisesta käytetään nimitystä hiragana, toisesta katakana. Hieman yksinkertaistaen voidaan sanoa, että molemmat ovat tavukirjoitusta, jossa jokainen kirjain on tavun merkki. Japanilaisessa kirjoituksessa kanjilla merkitään varsinaiset sisältösanat, substantiivit ja verbit, hiraganalla japanin kieliopilliset päätteet ja pikkusanat ja katakanalla muut kuin kiinalaisperäiset nimet ja lainasanat. Lisäksi japanilaisessa kirjoituksessa käytetään Euroopasta lainattuja latinalaisia aakkosia kansainvälisissä nimilyhenteissä ja vastaavissa. Japanin lause ”Herra Saitõ työskentelee IMF:n rakennuksessa” joudutaan kirjoittamaan niin, että siinä esiintyy merkkejä neljästä eri kirjaimistosta.
Japanilaisen koululaisen vaikeudet eivät lopu tähän, sillä monilla sanoilla on kiinalaisperäiset ja kotoperäiset muotonsa, eikä aina ole selvää, kummalla tavalla jokin kanji-merkki on ajateltu äännettävän. Vuorta tarkoittava kanji voidaan ääntää kiinalaisittain san tai japanilaisittain yama, onhan Japanin tunnetuimmalla tulivuorellakin kaksi nimeä: Fujiyama ja Fujisan. Japanilainen muoto taitaa olla meillä tunnetumpi.
Löydät muut Viikon kieli -ohjelmat arkiston Kielet-hakemistosta.
Sieltä löydät myös linkit muihin kieliartikkeleihin.