YLE/Ykkösaamu, 10.3.2006

Itämerensuomalaiset kielet

Hannu Reime

Sitten on taas vuorossa perjantaiaamuun kuuluva Viikon kieli. Viime viikolla kielisarjassamme puhuttiin omasta suomen kielestämme. Pysymme edelleen näissä meille tutuissa maisemissa ja esittelemme suomen läheisimpiä sukukieliä. Viikon kieli –sarjaa toimittaa Hannu Reime.

HR: Yli seitsemän miljoonaa ihmistä maailmassa puhuu äidinkielenään jotakin itämerensuomalaista kieltä. Siirtolaiset poisluettuina he asuvat Itämeren rantamaissa — siitä kieliryhmän nimi — sekä Äänisen ja Vienanmeren tuntumassa Itä-Karjalassa. Itämerensuomalaisia kieliä lasketaan olevan seitsemästä yhdeksään; vaihtelu johtuu siitä, pidetäänkö karjalan kielen eri murteita yhtenä vai useampana kielenä. Ylivoimaisesti suurin osa itämerensuomalaisten kielten puhujista — kuutisen miljoonaa — puhuu jotakin suomen kielen muotoa, ja toiseksi eniten puhujia — toista miljoonaa — on viron murteilla. Suomi ja viro ovat itämerensuomalaisista kielimuodoista ainoat, joilla on vakiintunut kirjakielinen muoto, pitkä kirjallinen historia ja vakaa asema samannimisten valtioitten pääkielinä. Toisessa ääripäässä ovat vatjan kieli Narva-joesta hieman itään ja liivi Latvian Kuurinmaalla, molemmat kieliä, joita uhkaa häviäminen, kun kielen viimeinenkin myötäsyntyinen puhuja kuolee. Vatjan ja liivin puhujien määrät lasketaan nykyisin kymmenissä.

Itämerensuomalaiset kielet ovat tärkeä haara suomalais-ugrilaisessa ja sitä vielä hieman laajemmassa uralilaisessa kielikunnassa. Täällä, Itämeren rannoilla, kaukana suurimmasta sukulaisestaan unkarin kielestä tai pienemmistä, Venäjän sisäosissa ja jopa Uralin takana puhuttavista sukulaiskielistään itämerensuomalaiset kielet ovat muuttuneet historian saatossa ja saaneet vaikutteita pääasiassa indoeurooppalaisista naapureistaan. Kieliin, joita kuulee Itämeren rannoilla, on tullut myös joitakin yhteisiä piirteitä, jotka eivät selity kaukaisilla historiallisilla sukulaisuussuhteilla, vaan ovat myöhempää perua. Näin kuvailee Itämeren maitten kieliä Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen professori Fred Karlsson:

FK: Itämeren piirin kielet ovat vuosisatoja olleet tietysti paljon tekemisissä toistensa kanssa. Voidaan sanoa, että itämerensuomalaisissa kielissä on sellaisiakin piirteitä, joita löytyy myös slaavilaisista, siis venäjästä, ja germaanisista kielistä sekä balttilaisista kielistä: liettuasta ja latviasta. Löytyy yhteisiä lainasanoja ja yhteisiä piirteitä lauserakenteessa, esimerkiksi sanajärjestyksessä. Itämeren piirin kielet ovat siinä mielessä tosiaan kaikki vaikuttaneet aika paljon toisiinsa. Jos toisaalta vertaa sitten itämerensuomalaisia kieliä muihin suomalais-ugrilaisiin kieliin, niin voi sanoa, että lähin suomalais-ugrilainen kieli, joka ei ole itämerensuomalainen, on saame. Se on jo koko lailla erilainen ennen kaikkea sen takia, että sanavartalot ovat jo niin erilaisia, että ei pysty tunnistamaan tuttuja sanoja, niin kuin suomalainen esimerkiksi tunnistaa virosta paljonkin tuttuja sanoja. Saamesta sitä ei niinkään pysty tekemään.

HR: Saamen kielen eri muotojen tai saamen kielten — miten vain — historiallinen yhteys itämerensuomalaisiin kieliin on aina kiinnostanut kielihistorian tutkijoita. Kysymys on todella vanhasta historiasta, sillä niitten yhteinen kantakieli on haarautunut kantasuomeksi ja kantasaameksi joskus kolmetuhatta vuotta sitten.

Itämeren piirissä itämerensuomalaiset kielet muodostavat keskenään hieman samanlaisen kielimuotojen kokoelman kuin skandinaaviset kielet eri murteineen. Fred Karlsson muistuttaa, että silloin islannin kieli kyllä pitää jättää skandinaavisen piirin ulkopuolelle, sillä siksi kauas se on Atlantin keskellä jäänyt ruotsista ja muista mannerskandinaavisista kielimuodoista ja murteista. Kun itämerensuomalaisia kieliä verrataan keskenään, niin suomen puhuja ymmärtää äidinkielensä lähisukulaisista ainakin joitakin sanoja, vaikkei ymmärrys viroakaan kuunnellessa ole itsestään selvää:

[…viroa …]

Viron parlamentissa Riigikogussa alkavat puolueet valmistautua presidentinvaaliin myöhemmin tänä vuonna. Suomi ja viro ovat läheisiä sukulaiskieliä, ja suomalaisten ja virolaisten kohtalot ovat usein sivunneet toisiaan, varsinkin viime vuosisadan mullistusten ja usein hyvin traagisten tapahtumien yhteydessä. Toisaalta kapea Suomenlahti myös erottaa. Saksalaisten vuosisatainen vaikutusvalta Baltiassa entisajan yläluokkana sekä Viron Suomea pitkäaikaisempi ja tukahduttavampi Venäjänvalta ovat muovanneet historiallisen perinnön hieman erilaiseksi lahden etelärannalla kuin täällä pohjoisempana, jossa yhteys Ruotsiin vaikuttaa vieläkin.

Näistä historian tosiasioista ja kokemuksista ei kuitenkaan voi tehdä mitään yksioikoisia päätelmiä kieliin ja niitten rakenteisiin. Sellaiset spekulaatiot on kerta kerran jälkeen osoitettu joutaviksi, oltiinpa sitten missä päin maailmaa tahansa. Luonnollisen kielen rakenne näyttää yksinkertaisesti olevan niin abstrakti ja sen säännöt niin mekaanisia, että ollaan pahasti harhateillä, jos niistä tehdään päätelmiä kansojen historiaan ja kohtaloihin.

Totta kuitenkin varmaan on se, että saksa on vaikuttanut viron kielen historiaan. Viroon on tullut kieliopillisia piirteitä, jotka tekevät siitä jotenkin suomea keskieurooppalaisemman kielen. Sanojen muoto-oppi on virossa ainakin yhtä mutkikas kuin suomessa, mutta se on samalla meidän kieltämme läpinäkymättömämpi: sanavartalot samoin kuin päätteetkin ovat lyhentyneet eivätkä päätteet koostu niin selvästi toisistaan erottuvista osista kuin suomessa.

Mutta paljon viron ja suomen kielissä on myös yhteistä ja paljon on molemmissa sellaista, mikä on yhteistä kaikille itämerensuomalaisille ja osaksi myös saamelaiskielille. Suomen äänne- ja muoto-oppiin kuuluva astevaihtelu — katto/katon, väki/väen, luku/luvun ja niin edelleen — toimii myös virossa ja vaikuttaa siinä itse asiassa useampiin äänteisiin kuin suomessa: huone/huoneen on viroksi tuba/toa ja historia/historian ajalugu/ajaloo. Virossa vain on niin, että heikon asteen aiheuttaja on yleensä paljon harvemmin suoraan havaittavissa kuin se on suomessa.

Virossa on myös sellainen mielenkiintoinen piirre, että sama äänne voi saada kolme eri kestoa: lyhyen, puolipitkän ja pitkän; suomessahan kestoja on vain kaksi: tulee ja tuulee. Esimerkiksi pellava on viroksi lina, kaupungin linna ja kaupunkia tai kaupunkiin linna.

Viikko sitten tässä samassa kielisarjassa professori Fred Karlsson totesi, että suomen kirjakieli luotiin 1800-luvulla, kun täällä käytiin niin sanottu murteiden taistelu, jossa onnistuttiin sopimaan kouluissa opetettavan yleiskielen normeista. Vastaava hanke jäi Norjassa sen sijaan kesken ja maahan tuli kaksi kirjakielen muotoa. Virossa ”murteitten taistelu” ei päättynyt aivan yhtä selkeään sopuun kuin Suomessa, vaan siellä jäätiin jossakin määrin Norjaa muistuttavaan tilaan, ei kuitenkaan yhtä jyrkkään jakoon kuin vuorien ja vuonojen maassa.

Viron kielen pohjois- ja etelämurteet eroavat toisistaan enemmän kuin suomen länsi- ja itämurteet. Vasta 1800-luvulla pohjoinen puhetapa vakiinnutti asemansa kirjakielen perustana ja eteläviro jäi kokoelmaksi murteita. Viron kaakkoisimmassa maakunnassa Võrumaalla on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kehitetty sikäläiselle kielimuodolle kirjakielen normit. Võrun kielen omakielinen nimi on võro kiil’, ja äskettäin on julkaistu võrun-viron sanakirja. Luettuna tämä ”uusi” kieli kuulostaa tällaiselta:

[…võrua …]

Võrun suhdetta viron kirjakieleen voi ehkä verrata Tornionjokilaakson meän kielen ja suomen yleiskielen suhteeseen. Yritykset tehdä alueellisesta kielimuodosta kirjakieli kumpuavat varmaan samanhenkisestä paikalliskulttuuria korostavasta ajattelutavasta. Ehkä se sopii aikaan, josta käytetään jo latteaksi klišeeksi tullutta sanaa ”globalisaatio”. 

Löydät muut Viikon kieli -ohjelmat arkiston Kielet-hakemistosta. Sieltä löydät myös linkit muihin kieliartikkeleihin.

[home] [focus] [archive]