Viikon kieli: Ihmiskieli ja ihmisapinoitten kieli

Hannu Reime

Sitten on taas vuorossa perjantaiaamun Viikon kieli. Hannu Reimen sarjassa pohditaan tällä kertaa kysymystä, onko muilla eläimillä kuin ihmisellä kieli.

HR: Viikko sitten kielisarjassamme haastateltiin Åbo Akademin suomenkielen professoria Urpo Nikannetta, joka pohdiskeli ikivanhaa, mutta aina yhtä vaikeaa ja samalla kiehtovaa kysymystä, mikä on kielen suhde ajatteluun. Onko olemassa ajattelua ilman kieltä? Muuttuvatko ajatukset selkeiksi ja kirkkaiksi vasta, kun ne on puettu havaittavaan muotoon äänteiksi tai viittomiksi? Voi olla, että vastaukset molempiin kysymyksiin ovat myöntäviä: ajattelua on ilman kieltä, mutta vasta kieli täsmentää ajatukset. Näin voi päätellä ainakin siitä, mitä kaksi muuta tutkijaa asiasta sanoo.

Kysymykseen, ajattelevatko eläimet, siis muutkin eläimet kuin homo sapiens -lajin yksilöt, vastaa tunnettu eläinten viestinnän tuntija Marc Hauser näin: totta kai ne ajattelevat. Kuinka olisi mahdollista, että ne eivät ajattele ja kuitenkin selviävät maailmassa? 

Toiselta asiantuntijalta, paleontologi Ian Tattersallilta kysyttiin, mikä teki mahdolliseksi nykyihmisen kulttuurin fantastisen synnyn joskus 40 000 vuotta sitten, kulttuurin, jota todistavat muun muassa Cro Magnon –ihmisten — lajitovereittemme — säilyneet luolamaalaukset Ranskassa. Tattersall vastasi, että varman tiedon puuttuessa paras arvaus on kieli, ihmisen kielikyky:

Kieli ei ole vain väline, jolla ilmaisemme ajatuksiamme ja kokemuksiamme. Se on perustavan tärkeää itse ajatteluprosessille. Kielen avulla nimetään ja kategorisoidaan olioita ja sisäisen ja ulkoisen maailman aistimuksia sekä yhdistetään näin syntyneitä symboleja.

Ihmisen poikkeukselliset ominaisuudet luomakunnassa olisivat siis seurausta ainutlaatuisesta kielikyvystä, joka tekee mahdolliseksi ajatella täsmällisesti ja tulkita ja arvioida myös omia ajatuksiaan ja omaa toimintaansa. Näin ainakin arvelee Ian Tattersall, joka hoitaa antropologian osastoa Amerikan luonnonhistoriallisessa museossa New Yorkissa.

Kysyin suomalaiselta Urpo Nikanteelta hänen käsitystään siitä, onko ihmisapinoilla ja muillakin eläimillä kyky ajatella käsitteellisesti, kategorisoida olioita niin kuin ihmiset todistettavasti tekevät.

UN: Mitä lähemmäs tullaan ihmisiä, apinoihin, ihmisapinoihin, niin niillähän on hyvin samantapainen yhteiskunta kuin ihmisillä, vähän samanlaiset valtasuhteet ja sosiaaliset suhteet, ja vaikkeivät ne niitä ilmaise, niin apinat kyllä näitä asioita hahmottavat. Onhan jo pitkään tunnettu esimerkiksi se, että vervettiapinoilla on kolme eri sanaa: leopardille, käärmeelle ja kotkalle on kullekin omat sanat, joita vartiossa oleva apina huutaa muulle laumalle niin, että ne osaavat oikealla tavalla suojautua. Mutta myös sosiaalisissa suhteissa vervettiapinoilla ja muillakin apinoilla on paljon merkkejä, joita ne käyttävät. Simpansseilla on jopa sillä tavalla, että kun on tutkittu eri simpanssilaumoja, niin niillä on omia konventioitaan, jotka liittyvät sitten esimerkiksi sukupuolielämään tai johonkin muuhun perusasiaan. Se alkaa jo lähestyä ihmisen tapaa…

HR: Näistä erikoisasemassa on pieni kääpiösimpanssi bonobo, jonka yhteiskuntaa ja käyttäytymistä ja viestintää on tutkittu aika paljon. Niillä on joitakin erikoisia piirteitä jopa muihinkin apinoihin verrattuna.

UN: Ymmärtääkseni bonobot ovat parhaita oppimaan kieltä. Bonobo on oma ihmisapinalaji. Ei se ehkä sen pienempi ole kuin tavallinen simpanssi, mutta vähän kapeampi. Niillä on vähän erilainen yhteiskunta muutenkin kuin tavallisilla simpansseilla. Sittemmin on osoitettu tai ainakin näyttäisi siltä, että bonobot ovat aika taitavia oppimaan ihmiskieltä. Apinoilla ei ole samanlaisia äänielimistöä kuin ihmisellä, ja sen vuoksi ne eivät pysty käyttämään puhekieltä. Mutta esimerkiksi viittomakieltä on opetettu tavallisille simpansseille ja jonkin verran apinoille, ja sitten tällaisessa hankkeessa, joka on tehty Yhdysvalloissa … siitä tuli juuri kirja, Pär Segerdahlin ja muiden kirja, jossa he ovat käyttäneet sellaista tekniikkaa, että heillä on ollut ikään kuin tietokoneen näppäimistön tapainen pahvilevy, jossa nämä apinat ovat sitten voineet osoittaa tiettyjä merkkejä. Kullakin sanalla, minkä ne ovat oppineet, on oma merkki, ja sitten tällaisen pahvilevyn voi ottaa metsään mukaan ja keskustella näiden apinoiden kanssa. Se on hyvin kiinnostavaa, koska siinä on nyt päähenkilönä tällainen Kanzi, joka on ollut varsinainen kielinero bonoboiden keskuudessa. Kanzi on oppinut spontaanisti kieltä sillä tavalla, että Kanzin äitiä on yritetty opettaa, ja äitikin on jotakin oppinut, ei ehkä niin paljon, mutta Kanzi on siinä sivussa oppinut käyttämään näitä merkkejä, ja sitten tutkijat ovat hämmästyneet ja ottaneet Kanzin erityiseen käsittelyyn. He ovat yrittäneet tehdä sellaiset olosuhteet bonoboille, että se olisi niille luontevaa, ja myös että kun Kanzi ja muut bonobot omaksuvat kieltä, niin se olisi spontaania, niin, että niitä ei palkita siitä mitenkään, vaan silloin, kun bonobolla on jokin ilmaisun tarve, niin …

HR: Se tapahtuu luonnollisessa tilanteessa.

UN: Se tapahtuu luonnollisessa tilanteessa.

HR: Kanzi-kirjasta kirjoittamassaan arviossa Urpo Nikanne tekee yhden tärkeän kriittisen huomion: kirjoittajat pitävät kieltä yksinomaan kulttuurin ja sosiaalisen vuorovaikutuksen tuloksena. Kanzin kyky käyttää symboleja niin, että kirjoittajat osaavat tulkita niitä, on mielenkiintoista ja vaikuttavaa. Kanzin ja muitten bonoboitten kielestä näyttää kuitenkin puuttuvan kokonaan rakenne, se, mikä on ominaista juuri ihmiskielelle siihen tietysti kuuluvan kulttuurisen ja sosiaalisen puolen lisäksi.

Ihmiskieli on muutakin kuin peräkkäisiä sanoja tai viittomia. Siihen kuuluu tiukka rakenne, kielioppi, joka voidaan erottaa kulttuurista ja kielenkäytöstä, ja joka näyttää suureksi osaksi olevan niistä riippumaton. Muuten ei voitaisi selittää vaikkapa sitä, miksi päälauseen verbi käyttäytyy samalla tavoin Euroopan germaanisissa kielissä ja karitianassa, jota puhuu pieni heimo Brasiliassa. Tuskinpa mikään erityinen kulttuurin piirre yhdistää muutaman sadan ihmisen kansan Amazonilla niihin ihmisiin, jotka puhuvat keskenään sukua olevia kieliä Saksassa, Alankomaissa ja Skandinaviassa.

Varmaan juuri tiukka rakenne on se, mikä erottaa ihmiskielen ihmisapinoitten kielestä, joka kiinnostavuudestaan huolimatta koostuu vain peräkkäisistä merkeistä ja jää ilmaisuvoimassaan kauas kaikista ihmiskielistä. Älykkäimmistäkin apinoista tehdyt havainnot näyttävät vahvistavan paleontologi Ian Tattersallin oletusta siitä, kuinka ratkaisevan tärkeää ihmiskieli on ollut ihmiseksi tulemisessa. Niin oli jo silloin, kun Cro Magnonit vaeltelivat mannerjään reunan eteläpuolella jääkauden viilentämässä Euroopassa metsästäen ja kalastaen, mutta myös luoliensa seiniä unohtumattomilla maalauksilla koristaen.