YLE/Ykkösaamu, 4.11.2005
YLE/Ykkösaamu, 4.11.2005
Hannu Reime
Ja sitten on vuorossa perjantaiaamuinen Viikon kieli. Hannu Reime esittelee sarjassaan kielen, jota lakattiin puhumasta ajanlaskumme ensi vuosisatoina, mutta joka herätettiin henkiin puhuttuna, luonnollisena kielenä vähän toistasataa vuotta sitten. Nykyisin tällä kielellä on yli viisi miljoonaa äidinkielistä puhujaa. Tällaiselta se kuulostaa:
[…hepreaa …]
HR: Israelin radion uutiset heprean kielellä maasta, joka kymmenien vuosien ajan on ollut maailmanpolitiikan keskipisteitä. Monille ihmisille Israel ei ole mikä tahansa maa, valtio muitten valtioitten joukossa, vaan jotakin sellaista, jonka pelkkä olemassaolo herättää pohjattoman voimakkaita tunteita pyhästä kunnioituksesta syvään vihaan, pääasiassa, vaikkakaan ei pelkästään, sen mukaan, millaiseen jumalaan itse kukin uskoo. Kahden kansan, hepreaa puhuvien Israelin juutalaisten ja arabiaa puhuvien palestiinalaisten, tätä nykyä hyvin epätasavahvuinen taistelu samasta pienestä maasta saa monien ihmisten mielissä merkityksen, jota teologit kutsuisivat eskatologiseksi, viimeisiä tapahtumia, maailmanloppua ennustavaksi.
Jätetään nyt kuitenkin uskonnon ja politiikan kiistat sikseen ja keskitytään kieleen, hepreaan, jonka omakielinen nimi on ivrit. Se on vanha seemiläinen kieli, jolla juutalaisuuden ja kristinuskon yhteiset kirjoitukset aikoinaan kirjoitettiin. Mutta se on myös samalla moderni kieli, hyvin uusi kieli. Viime vuosisadalla elänyt amerikkalainen tutkija William Chomsky — kuuluisan Noam Chomskyn isä — kirjoitti 1950-luvulla suurelle yleisölle tarkoitetun tietokirjan, jolle hän antoi nimeksi Heprea: Ikuinen kieli. Ikivanhan ja aivan uuden yhdistelmä hepreassa oli varmaan syynä näin kiehtovaan kirjannimeen.
Heprea siis herätettiin henkiin puhuttuna, luonnollisena, äidinkielenä hankittavana kielenä 1800-luvun lopulla. Suomen parhaisiin heprean tuntijoihin kuuluu Helsingin yliopiston seemiläisten kielten professori Tapani Harviainen. Kysyin häneltä, onko tapaus ainutlaatuinen ihmiskielten ja niitten kulttuuristen muotojen historiassa. Niin näyttää olevan, arvelee professori Harviainen:
TH: Minä en tunne mitään vastaavaa tapausta, että kuollut, kertaalleen kuollut kieli, olisi pystytty herättämään todellisena puhekielenä ja kulttuurikielenä henkiin kuolemansa jälkeen.
HR: Milloin heprean renessanssi puhekielenä, nimenomaan puhekielenä — ensin kirjallisena ja sitten puhekielenä — alkoi?
TH: Siitähän on olemassa tämmöinen tyypillinen legenda vuodelta 1889, jolloin Liettuassa syntynyt Eliezer Ben-Jehuda kahlasi Jaffan rannassa maihin ja sanoi vaimolleen, että tästä lähtien minä en puhu mitään muuta kieltä kuin hepreaa, ja heidän pojastaan Ehudista, joka syntyi vuotta myöhemmin, tuli sitten 1600 vuoteen ensimmäinen hepreaa äidinkielenään puhunut ihminen.
Tämä on tietysti kaunis tarina, mutta jollakin tavalla se kuvastaa juuri sitä aikaa, jolloin Palestiinassa pyrittiin tekemään hepreasta jälleen puhuttu kieli.
HR: Heprea oli kuitenkin yleistynyt kirjallisena kielenä 1800-luvun kuluessa?
TH: Heprea ei kirjallisena kielenä kuollut koskaan. Se kuoli puhuttuna kielenä noin 200 JKr. muunnuttuaan aikamoisen paljon sitä ennen verrattuna Raamatun hepreaan. Mutta puhekielenä kuolemisen jälkeen hepreaa kirjoitettiin edelleen aivan yleisesti, kirjoitettiin kirjallisuutta, kirjoitettiin jopa pankkikuitteja, yksityiskirjeitä, ihan yleisesti. Ja myös synagogissa miehet rukoilivat heprean kielellä. Toisin sanoen jokseenkin kaikilla miehillä oli kielen passiivinen taito olemassa.
HR: Miehillä?
TH: Miehillä nimenomaan, koska miehille opetettiin uskonnon kieltä. Juutalaisuudessa naiset ovat kuitenkin aika lailla syrjässä uskonnon harjoittamisen keskustasta, ja siinä mielessä ei pidetty myöskään tarpeellisena naisille opettaa hepreaa. On joitakin loistavia poikkeuksia, hepreankielisiä naiskirjailijoita 1600- ja 1700-luvulta.
HR: Milloin sitten varsinaisesti alkoi moderni hepreankielinen kirjallisuus?
TH: Siinä on myös alkuvaihe 1800-luvun alkupuolella, tämmöinen niin sanottu valistus- eli haskala-kirjallisuus, jolloin heprealaista kirjakieltä, kirjoitettua kieltä pyrittiin kehittämään eurooppalaiseksi kulttuurikieleksi ja kirjakieleksi, jolla voitaisiin kirjoittaa mitä tahansa, käsitellä mitä tahansa asioita. Mutta siinä vaiheessakaan hepreaa ei vielä puhuttu. Tämä haskala-heprea muodosti kuitenkin sopivan taustan sitten sille vaiheelle, jolloin hepreaa ruvettiin suullisesti käyttämään. Tavallaan se kieli oli olemassa. Kysymys oli vain siitä, että ihmiset rohkaistiin tai saatettiin sellaiseen tilanteeseen, että he avaisivat hepreaksi suunsa.
HR: Onko niin, että ilman tätä valistusajan haskala-kirjallisuutta puhuttua hepreaa ei olisi syntynyt?
TH: Hepreaa puhuttuna kielenä ei varmaankaan olisi syntynyt ilman haskala-kirjallisuutta eikä varsinkaan ilman tätä miesten passiivista kielitaitoa, joka oli ollut elossa melkein kahdentuhannen vuoden ajan.
HR: Mitkä olivat uuden hepreankielisen haskala-kirjallisuuden maantieteellisiä keskuksia?
TH: Haskala-kirjallisuutta harrastettiin nimenomaan keskisessä ja itäisessä Euroopassa: Puolassa, Saksassa, Venäjällä. Ja myös näistä maista Palestiinaan muuttaneet ensimmäisinä rupesivat puhumaan sitä kieltä. Palestiinassahan tuollainen kielisosiologinen tilanne oli aivan poikkeuksellinen. Sinne muutti jo 1800-luvun lopulla juutalaisia hyvinkin eri puolilta maailmaa, ja sen takia tarvittiin jokin yhdistävä kieli. Heprealla oli tässä mielessä sosiaalinen tilaus. Sillä oli tarve Palestiinassa, se, että juutalaisilla oli eräällä tavalla neutraali ja samalla kunnioitetun taustan omaava yhteinen kieli. Muut juutalaiskielet — jiddiš tai ladino tai juutalaisarabia — olivat kaikki paikallisia juutalaisten kieliä, jotka eivät kelvanneet muille juutalaisille. Mutta heprea oli se, joka kelpasi kaikille, ja joka samalla yhdisti kaikki juutalaiset Palestiinassa.
HR: Heprea liittyy läheisesti juutalaisten historiaan ja juutalaiseen uskontoon. Toisaalta nykyheprea on kuitenkin hyvin maallinen kieli, käyttökieli, kirosanoineen päivineen.
TH: Nykyhepreassa on kaikki ominaisuudet, jotka kuuluvat mihin tahansa kieleen. Kirosanat on lainattu pitkälti arabiasta ja venäjästä kylläkin, ikään kuin omat kirosanat tai vahvat sanat kuulostaisivat liian miedoilta, ja sen takia lainattuihin sanoihin sisältyy enemmän energiaa.
HR: Arabia on siis tullut ympäröiviltä arabian puhujilta ja venäjä siirtolaisten mukana?
TH: Juuri tällä tavalla. Arabiaahan heprean kehittäjät osasivat varsin hyvin. He käyttivät osittain arabiaa juuri hyväkseen myös heprean kehittämisessä. Mutta siinä sivussa tuli kaikkea muutakin arkisanastoa arabiasta, paikallisesta arabiasta ja kirja-arabiasta nykyhepreaan.
HR: Heprean puhujiin kuuluvat myös Israelin arabikansalaiset, jotka nykyisin kutsuvat itseään mieluummin Israelin palestiinalaisiksi. Heillä on yleensä erinomainen heprean taito oman äidinkielensä rinnalla. Arabia vaikuttaa myös heidän heprean ääntämykseensä, kertoo Tapani Harviainen. Se on itämaisempaa, mukana on seemiläisille kielille ominaisia kurkkuäänteitä, jotka nykyhepreasta ovat pudonneet pois, vaikka ne edelleen merkitään kirjoituksessa.
Kuunnellaan lopuksi hepreaa laulettuna. Suosittu israelilainen laulaja Chava Alberstein tulkitsee omaa sävellystään Tzel, ”Varjo”.
[ …laulua hepreaksi …]
Löydät muut Viikon kieli -ohjelmat arkiston Kielet-hakemistosta.
Sieltä löydät myös linkit muihin kieliartikkeleihin.