YLE/Ykkösaamu, 27.4.2007

Kuuntele ohjelma

Viikon kieli: Ihmiskielten välisistä eroista

Hannu Reime

Vuorossa on taas perjantaiaamuun kuuluva Viikon kieli. Hannu Reimen toimittamassa sarjassa pohditaan tällä viikolla ihmiskielten välisiä eroja.

Viikko sitten tässä kielisarjassa kerrottiin mongolikielistä, joita puhutaan Mongoliassa ja muualla Euraasian sisäosissa. Yhdessä turkkilaisten sekä niitä molempia pienemmän kieliperheen, tunguusikielten kanssa, mongolikielet luokitellaan toisinaan kuuluviksi altailaiseen kielikuntaan. Ne olisivat siis historiallisia sukulaiskieliä, jotka polveutuisivat yhteisestä altailaisesta kantakielestä. Altailaisoletusta ei hyväksytä yleisesti, mutta termiä ”altailaiset kielet” käytetään yhtä kaikki silloin, kun halutaan puhua näitten kielten yhteisistä piirteistä.

Turkkilais-, mongoli- ja tunguusikielet ovat olleet niin kauan tekemisissä toistensa kanssa, että niitten samankaltaisuudet saattavat olla perua keskinäisestä kanssakäymisestä ilman historiallista sukulaisuutta. Kielet vaikuttavat toisiinsa, eivät vain Euraasian aroilla ja Mantšurian kukkuloilla, vaan kaikkialla.

Se, että kielet muistuttavat toisiaan, saattaa johtua myös syvemmistä syistä kuin historiallisesta sukulaisuudesta tai väestön liikkumisesta Yhteisissä piirteissä kenties heijastuvat yksinkertaisesti ihmiskielen rakenteen yleiset ominaisuudet.

Kielitypologiassa eli kielten tyypittelyssä rakenteellisten ominaisuuksien mukaan turkki ja mongoli sukulaisineen luokitellaan samaan joukkoon. Niitä kutsutaan agglutinoiviksi kieliksi. Termi tulee liimaa tarkoittavasta latinan sanasta, ja se viittaa tapaan, jolla näissä kielissä taivutetaan sanoja. Juuren tai vartalon perään ikään kuin liimataan erillisiä päätteitä, jotka ilmaisevat luvun, omistusliitteen, sijan, aika- ja tapamuodon, persoonamuodon, sen, mihin kaikkiin kieliopillisiin kategorioihin kyseinen sananmuoto kuuluu. Agglutinoivista kielistä turkki ja mongoli kuuluvat tyylipuhtaimpiin. Rajat eivät kuitenkaan ole selviä.

[…tsezin kieltä …]

Dagestanilainen Arsen Abdulajev lukee tässä kansantarinaa Šayx, ”Velho”, äidinkielellään, jonka nimi on tsez. Sitä puhuu noin 15 000 ihmistä Venäjään kuuluvassa Dagestanin tasavallassa Etu-Kaukasiassa, ja se on yksi lukuisista pohjoiskaukasialaisista kielistä, joitten keskinäisistä sukulaisuussuhteista tiedetään melko vähän. Dagestanin kielikartta on muutenkin poikkeuksellisen rikas. Tsezin puhujat ovat vuoristossa asuvia muslimeja, jotka käyttävät kirjakielenään suurempaa paikallista kieltä avaria tai venäjää. Heidän äidinkielensä fonologiaan kuuluu harvinaisia äänteitä, sellaisia kuin äänielinten ääripäissä eli kurkunpäässä ja huulilla mukailtuja konsonantteja, jotka erottuvat tutumpien äänteitten joukosta:

[…tsezin kieltä (nousee alta) …] 

Turkin ja mongolin tavoin tsez luokitellaan agglutinoivaksi kieleksi. Tsezissä on monimutkainen muoto-oppi, jossa sanojen taivutuspäätteet on usein mahdollista erottaa toisistaan, mutta ei yhtä selvästi kuin esimerkiksi turkissa. Kuvaa mutkistaa se, että tsezissä samoin kuin pohjoiskaukasialaisissa kielissä yleensä substantiivit jaetaan merkityksestä johdettuihin luokkiin, jotka määräävät nimisanan suvun: maskuliini, feminiini, elollinen, eloton jne. Tsezissä substantiivin sukua ei kuitenkaan merkitä itse sanaan, vaan verbiin tai johonkin kieliopilliseen elementtiin, joka hallitsee kyseistä sanaa. Taivutusmuodot eivät ole muuttumattomia tai äänteellisesti ennustettavia niin kuin esimerkiksi turkissa, vaan ne saattavat riippua suvusta ja vaihtelevat sen mukaan.  

Kun kieliä luokitellaan, niin turkkiin, mongoliin ja tseziin verrattuna toista ääripäätä edustaa seuraavanlainen kieli:

[…kantonia …]

Tämä on kantonia, Etelä-Kiinan tärkeintä kielimuotoa, jolla miljoonat ja miljoonat ihmiset ilmaisevat ajatuksiaan Kantonin ja Hong Kongin valtavissa asutuskeskittymissä ja niitä ympäröivässä Guangdongin maakunnassa samoin kuin monissa kiinalaisyhteisöissä merten takana. Kantonin kieli luokitellaan muitten kiinalaiskielten tavoin niin sanottuihin analyyttisiin tai isoloiviin kieliin. Näissä kielissä ei ole juuri minkäänlaista sanojen taivutusta, vaan kaikki loogis-kieliopilliset suhteet ilmaistaan tiukalla sanajärjestyksellä ja pikkusanoilla. Myös tavurakenne on yleensä tarkkaan määritelty ja rajattu ja äännesysteemiin kuuluvat toonit, toisin sanoen äänenkorkeus voi erottaa äänteellisesti muuten identtisiä sanoja toisistaan. Kantonin kielen standardimuodossa tooneja on yhdeksän.

Erityyppisten kielten rajat eivät ole ehdottomia ja tiukkoja. Useimmissa maailman kielissä on samaan aikaan piirteitä, jotka muistuttavat turkkia ja piirteitä, jotka muistuttavat kantonia tai vaikkapa vietnamia, toista kiinalaistyyppistä kieltä, joka historiallisesti ei kuitenkaan ole sukua kiinan lukuisille muunnelmille.

Kielten tyypittelyssä erotetaan muitakin pääluokkaa, joista yhteen kuuluu monia indoeurooppalaisia kieliä, varsinkin niiden varhaisempia muotoja. Niitä kutsutaan fleksio- eli taivutuskieliksi, sillä tällaisissa kielissä sanat kirjaimellisesti taipuvat, ne muuttavat myös muotoaan sen sijaan, että niihin vain lisättäisiin päätteitä.

Esimerkiksi latinassa, klassisessa kreikassa ja sanskritissa on rikas sanojen taivutus ja runsas muoto-oppi, mutta yksi ainoa pääte saattaa ilmaista niissä useita taivutusmuotoja, ja päätteen muoto riippuu myös siitä, mihin taivutusluokkaan sana kuuluu. Latinan nimisanojen ensimmäisessä taivutusluokassa sama pääte, -ae, voi ilmaista monikon nominatiivia ja yksikön genetiiviä ja datiivia: sanamuodon filiae merkitys voi olla ”tytöt”, ”tytön” tai ”tytölle”. Päätteestä itsestään, pitkästä e-vokaalista, on mahdotonta sanoa, mikä äänteellinen osa siinä ilmaisee luvun, mikä sijan. Turkissa luku ja sija kuuluvat molemmat selkeästi erillisinä päätteinä.

On mielenkiintoista, että latinan tytärkielissä taivutus on huomattavasti yksinkertaistunut. Esimerkiksi italiassa on tyttöä tai oikeastaan tytärtä tarkoittavalla sanalla vain kaksi muotoa: yksikön figlia ja monikon figlie. Sijat ilmaistaan sanajärjestyksellä ja prepositioilla.

Kielten luokittelussa suomi sijoittuu selvästi lähemmäs turkin kaltaisia kieliä kuin latinaa. Mutta suomelle niinkin läheinen kieli kuin viro on selvästi muuttunut ”eurooppalaisemmaksi”, jos näin voi sanoa. Virossa on paljon yleisempää kuin suomessa se, että samalla taivutusmuodolla on useita merkityksiä. Sellaisella täysin säännönmukaisesti taipuvalla suomen sanalla kuin ”talo” on kolme erillistä muotoa nominatiivi-, genetiivi- ja partitiivisijaa varten: talo, talon, taloa. Virossa vastaavalla sanalla talu, joka itse asiassa tarkoittaa maataloa, on vain yksi muoto näissä kolmessa sijassa, nimittäin perusmuoto talu.

Viro osoittaa, että kielet muuttuvat, ja että kieliä ei voi tyypitellä tiukkarajaisiin luokkiin. Kielet vaihtelevat, ja niitten käyttäjät lainaavat ominaisuuksia naapurikielistä omiin äidinkieliinsä. Toisaalta kaiken vaihtelun takana on ihmiskielen perimmäinen yhtenäisyys, jakamaton muoto, se, mikä tekee mahdolliseksi ilmaista minkä tahansa ajatuksen, millä tahansa kielellä, ainakin periaatteessa.

 

Löydät muut Viikon kieli -ohjelmat arkiston Kielet-hakemistosta. Sieltä löydät myös linkit muihin kieliartikkeleihin.

 

[home] [focus] [archive]