YLE/Ykkösaamu, 7.7.2006
Hannu Reime
Perjantaisessa Viikon kieli –sarjassamme ovat tänään aiheena vähän puhutut kielet sekä kielten erilaisuus ja samanlaisuus. Kielisarjaa toimittaa Hannu Reime.
Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen professori Fred Karlsson kertoi keväällä tässä samassa sarjassa, kuinka suomen kieltä yritettiin aikoinaan kuvata klassisesta antiikista lainatuin kieliopillisin termein. Ensimmäisessä, 1600-luvun puolivälissä ilmestyneessä suomen kieliopissa väitettiin, että suomen nomineilla on täsmälleen samat kuusi sijamuotoa kuin latinan vastaavilla sanaluokilla.
Muinaiskreikan ja klassisen latinan kielioppeihin palautuvat kategoriat ja niihin viittaavat termit ovat sittemmin muodostuneet osaksi länsimaista perinnettä, vaikka esimerkiksi suomen kieltä ei tietenkään voi tunkea latinalaiseen pakkopaitaan. Sijamuotoja voi muissa kielissä olla enemmän tai vähemmän kuin latinassa, mutta itse ajatus sijamuotojen olemassaolosta ja termi casus eli sija ovat säilyneet samoin kuin ovat pitäneet pintansa muutkin termit, joita käytetään kieliä kuvattaessa: yksittäisten sijojen nimet sekä esimerkiksi tempus, aikaluokka, modus, tapaluokka, aktiivi, passiivi ja monet, monet muut.
Kun eurooppalaisten korvissa eksoottisilta kuulostavia kieliä, erityisesti niitä, joita puhuvat Amerikan ja Australian alkuperäiset asukkaat, alettiin kuvata aikaisempaa systemaattisemmin viime vuosisadan alkupuolella, olivat monet tutkijat valmiita hylkäämään siihenastiset käsitykset klassisen kielioppiperinteen yleispätevyydestä. Saatettiin jopa väittää, että kielet voivat poiketa toisistaan ilman minkäänlaisia rajoituksia. Intiaanien ja aboriginaalien puhumien satojen kielten eksoottisten rakenteitten katsottiin osoittavan, että käsitys universaalikieliopista, kaikkien ihmiskielten pohjana olevista periaatteista ja rajoituksista, olisi väärä.
Uusi, entistäkin syvällisempi ihmiskielten tutkimus vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla on kuitenkin osoittanut, ettei ole mitään ristiriitaa siinä, että kielet voivat vaihdella valtavasti, poiketa toisistaan suunnattoman paljon, ja kuitenkin olla perusrakenteeltaan samanlaisia, saman teeman lukuisia muunnelmia. Itse asiassa käsitykset kielten moninaisuudesta ja toisaalta kielen yhdenmukaisuudesta tukevat toisiaan niin kuin italialainen kielitieteilijä Luigi Rizzi sarjan aikaisemmassa osassa viime talvena totesi. Toinen lingvisti, joka korosti voimakkaasti samaa ajatusta, on viisi vuotta sitten kuollut amerikkalainen Ken Hale:
[KH: Languages like Navajo, for example, are sufficiently different from English. They can tell us something about certain aspects of linguistic theory. That's not to say that the linguistic theory that has been developed through the study of English and French and German and Japanese, say, is inadequate in any sense.]
Sellaiset kielet kuin esimerkiksi navajo poikkeavat niin paljon englannista, että ne voivat valaista jotakin, muuten hämäräksi jäävää kieliteorian puolta. En tarkoita tällä sitä, että teoria, joka nojaa aineistoon englannista tai ranskasta tai saksasta tai sanokaamme japanista, olisi missään mielessä puutteellinen tai vajavainen.
[KH: The point is that there are aspects of the general theory of language that require the study of languages that are very different from English.]
Asian ydin on siinä, että ihmiskielen teoreettisessa tutkimisessa tulee esiin kysymyksiä, jotka vaativat paneutumista sellaisiin kieliin, jotka poikkeavat hyvin paljon englannista. Yksi niistä on navajo, Río Bravon pohjoispuolella parhaiten säilynyt Amerikan intiaanikieli, jolla on toistasataatuhatta puhujaa neljässä Yhdysvaltojen osavaltiossa: Arizonassa, Uudessa Meksikossa, Coloradossa ja Utahissa.
67-vuotiaana kuollut Kenneth Locke Hale oli viime vuosisadan merkittävimpiä kielitieteilijöitä, tutkija, joka oli kiinnostunut samaan aikaan kielen teoreettisesta puolesta — ihmiskielen yleisestä rakenteesta — ja kielten moninaisuudesta. Hän toimi yli 30 vuotta professorina MIT-korkeakoulussa Bostonin alueella Yhdysvalloissa ja teki runsaasti tieteellistä kenttätyötä kielimateriaalia keräten Australiassa, Yhdysvaltojen lounaisissa osavaltioissa ja Keski-Amerikassa, muun muassa Nicaraguan Atlantin rannikolla. Hale myös yritti pelastaa uhanalaisia kieliä kokoamalla niille sanakirjoja ja kielioppeja ja hän koulutti tiettävästi ensimmäiset Amerikan intiaanikielten syntyperäiset puhujat lingvisteiksi. Paul Platero ja LaVerne Masayesva Jeanne — navajo ja hopi — väittelivät filosofian tohtoreiksi MIT:ssa 1970-luvulla.
Ken Hale oli myös legendaarinen vieraitten kielten taitaja, jonka kiinnostus kieliin oli herännyt lapsena arizonalaisella ranchilla lähellä Meksikon rajaa. Hänen muistotilaisuudessaan pidettiin puheita englannin, heprean, hopin, navajon, wampanoagin ja warlpirin kielillä. Ainoa henkilö, joka olisi ymmärtänyt niitä kaikkia, oli vainaja itse. Halen kerrotaan osanneen viittäkymmentä kieltä, mutta vaatimattomana miehenä — ja maineestaan ehkä hieman kiusaantuneenakin — hän sanoi eräässä haastattelussa, että osaa ilmaista ajatuksensa täydellisesti englannin lisäksi kahdella muulla kielellä. Toinen niistä oli espanja ja toinen seuraavanlainen kieli:
[…warlpiria …]
Ken Hale puhuu tässä warlpiria, joka on noin kolmentuhannen ihmisen äidinkieli Australian keskiosissa. Warlpiri kuuluu pama-nyunga –nimiseen kieliperheeseen, jonka jäseniä useimmat mantereen alkuperäiskielet ovat. Australian kielet kuuluvat maailman uhanalaisimpien kielten joukkoon. Niitten mukana kuolee myös aboriginaalien huomattavaa suullista kulttuuria, jossa erilaisilla keinotekoisilla kielillä on ollut tärkeä osa. Ken Hale rinnasti kielen kuoleman siihen, että museoon pudotettaisiin pommi.
Australian ja Amerikan mantereen ja esimerkiksi Siperian alkuperäiskielet ovat eurooppalaiselta kannalta katsoen eksoottisia, mutta eksoottisuus on tietenkin suhteellista ja molemminpuolista. Suhteellista se on myös siksi, että esimerkiksi Amerikan kielet ovat keskenäänkin hyvin erilaisia. Eurooppalaissyntyinen, Yhdysvaltoihin muuttanut kielitieteilijä Edward Sapir teki viime vuosisadan alkupuolella havainnon, että Kaliforniassa puhutaan useampia ja toisistaan poikkeavampia kieliä kuin Euroopassa. Sapir ei unohtanut Euroopasta puhuessaan sellaisia maanosamme kieliharvinaisuuksia kuin baski tai suomi.
Yksi mielenkiintoinen havainto, jonka Ken Hale teki hyvin hallitsemastaan warlpirista, ja jota hän yritti teoreettisesti selittää, oli sanajärjestyksen lähes täydellinen vapaus tässä kielessä. Kielethän eroavat toisistaan muun muassa siinä, kuinka tiukka tai vapaa sanajärjestys missäkin kielessä on. Suomi kuuluu vapaan sanajärjestyksen kieliin samoin kuin niihin kuuluu myös esimerkiksi venäjä ja klassinen latina. Englannissa taas sanajärjestys on verraten tiukka ja kiinassa ja eräissä Kaakkois-Aasian kielissä on erittäin tiukka.
Suomessa voidaan kolme sanaa sisältävässä lauseessa sanat sijoitella miten tahansa ja ilmaus on silti hyvin muodostettu, jos sanoista yksi on subjekti, toinen vaikkapa objekti ja kolmas verbi. Sanat kissa, hiiren ja pyydysti voidaan asettaa mihin järjestykseen tahansa kuudesta mahdollisesta, ja tuloksena on aina kieliopillinen lause. Lauseitten merkityksissä on vivahde-eroja, eikä niitä voida lausua samanlaisella intonaatiolla ja painotuksella.
Sen sijaan sanoja lauseessa Tämä laiska kissa pyydysti sen lihavan hiiren ei voida sijoitella miten vain eli 5040:llä mahdollisella tavalla, vaan vaihtoehtoina on edelleen vain kuusi mahdollista sanajärjestystä. Warlpirin kielessä vallitsee paljon suurempi vapaus: substantiivien määreitä voidaan irrotella normaalista ympäristöön rikkomatta kieliopin sääntöjä. Esimerkiksi seuraava sanajärjestys olisi oikea monien muitten mahdollisten lisäksi: Hiiren lihavan pyydysti kissa laiska sen tämä.
On mielenkiintoista, että suomessa aivan kuten warlpirissakin sanojen sijapäätteet paljastavat mitkä sanat liittyvät yhteen. Ja silti se, mikä suomessa on sanasalaattia vailla rakennetta, on australialaisessa warlpirin kielessä hyvin muodostettu lause.
Kuunnellaan vielä näytteeksi yhtä eurooppalaisittain eksoottista kieltä. Mískitoa puhutaan Nicaraguan Atlantin puoleisella rannikolla ja Hondurasissa. Se kuuluu musumalpanin kieliperheeseen, ja sillä on noin 150 000 puhujaa. Mískitokielistä tekstiä lukee Ken Hale, joka myös oli kokoamassa tälle kielelle kielioppia ja sanakirjaa.
[…mískitoa …]
Löydät muut Viikon kieli -ohjelmat arkiston Kielet-hakemistosta. Sieltä löydät myös linkit muihin kieliartikkeleihin.