Viikon kieli: Ihmiskieli ja eläinten viestintä

Hannu Reime

Sitten on taas vuorossa Viikon kieli. Hannu Reimen toimittamassa sarjassa pohditaan tällä kertaa sitä, mikä erottaa ihmiskielen eläinten kielistä.

Åbo Akademin suomenkielen professori Urpo Nikanne kertoi kielisarjamme edellisessä osassa viime viikolla bonobo-apinoista ja niitten hämmästyttävästä kyvystä oppia symboleja ja näin kommunikoida niitä tutkivien eläintieteilijöitten kanssa. Bonobot ovat ihmisapinoita ja kuuluvat siis lähimpiin sukulaisiimme eläinkunnassa.

Filosofisissa pohdinnoissa on usein todettu, että tieteen ja ymmärryksen lisääntyminen näyttää askel askeleelta riisuneen ihmiseltä luulot siitä, että me olisimme luomisen huipentuma. Asuinpaikkamme maa ei olekaan maailmankaikkeuden keskus, eivätkä muut taivaankappaleet — kylmää ja elotonta kuuta lukuun ottamatta — sitä kierrä. Kehitysoppi puolestaan on osoittanut, että ihminen polveutuu muista eläinlajeista ja toisista elämänmuodoista, joitten kaikkien perustana on soluissa oleva geneettinen koodi. Onko ihmisapinoitten kielenoppimiskyky jälleen yksi todiste sen puolesta, ettei ihminen sittenkään ole niin poikkeuksellinen ja erinomainen muun luomakunnan joukossa? Ei välttämättä. Ihmiskielen ainutlaatuisuudesta ei suinkaan seuraa, että olisi syytä epäillä niitä oppeja, jotka veivät maisteri Scopesin tuomarin eteen Yhdysvaltojen Tennesseessä 1920-luvulla:

[Mus. Ai ai ai ai, apina, voi voi voi, mikä napina
siitä nyt nous, kun se mestari Skopes tiesi, ja antoi ymmärtää,
että kävi vaan sellanen rapina, kun ihminen ennen ol' apina.
Puita myöden kuorta syöden ennen muinoin rapusimme vain.

Mutta se tiukalle otti, Daytonissa kehitysoppi.  
Apinako niin paljon muuttuupi? Siitä nyt hullutki suuttuupi!
Ei me olla apinoita!]

Ihmisapinoitten yleinen älykkyys ja siitä seuraava taito oppia symboleita jää kauas ihmisen myötäsyntyisestä kielikyvystä. Apinat saadaan oppimaan ulkomaailmaan viittaavia merkkejä kärsivällisellä opetuksella, mutta lopputulos jää yhtä kaikki kauas jälkeen siitä, minkä jokainen normaali ihmislapsi omaksuu ensimmäisten elinvuosiensa aikana vaivatta ja vailla minkäänlaisia ponnistuksia. Ero ei ole määrässä, vaan laadussa. Toisaalta, monilla muilla, elämän sukupuussa ihmistä paljon kaukaisemmilla lajeilla on erittäin tehokkaita viestintäjärjestelmiä. Niitten rakenteella on kuitenkin vain hyvin vähän yhteistä ihmiskielen kanssa.

Amerikkalaisen Harvardin yliopiston professori Marc Hauser on aikamme johtavia etologeja eli eläinten käyttäytymisen tutkijoita. Etologialla on jo pitkät ja kunnianarvoisat tutkimusperinteet. Kolme alan eurooppalaissyntyistä pioneeria sai vuonna 1973 Nobelin lääketieteen ja fysiologian palkinnon tutkimuksista, joitten aiheena oli muun muassa tanssiin pohjautuva mehiläisten kieli, se, minkä avulla ne kertovat toisilleen saatavilla ja kerättävissä olevasta medestä.

Etologien nuorempaa polvea edustava Marc Hauser on tutkinut viestintää eri eläinlajeilla vailla ennakkokäsityksiä erilaisten kommunikaatiojärjestelmien luonteesta, ennen kaikkea vailla luuloa, että ne olisivat periaatteessa samanlaisia, mutta vain alkeellisempia kuin ihmiskieli. Hauser tutkijakollegoineen on myös kiinnostunut ihmisten välisestä viestinnästä. Hän on vakuuttunut siitä, että ihmiskieli eroaa radikaalisti muitten eläinten viestinnästä. Kehitysopin näkökulmasta oikea kysymys ei ole se, mitä yhteistä ihmisten ja muitten eläinten kielillä on vaan se, mitkä mutaatiot kaukaisten edeltäjiemme perimässä ovat tuottaneet ihmiskielen, mitkä ominaisuudet ovat muuttuneet, mitkä pysyneet samoina kädellisten evoluutiossa.

Marc Hauser määrittelee ihmiskielen näin: kyseessä on mielessä ja siis loppujen lopuksi aivoissa, oleva tietojenkäsittelyjärjestelmä, joka jäsentää ajatukset, ja jota voidaan käyttää myös ulkoiseen viestintään. Tässä kieltä tarkastellaan sisältä päin. Kieli on ihmismielessä oleva lajillemme ominainen kyky, joka tekee mahdolliseksi ajatusten rajattoman ilmaisun. Juuri tämä erottaa ihmiskielen apinoille opetetusta symbolien käytöstä. Älykkäimmätkään apinayksilöt eivät osaa yhdistellä niitä pitemmiksi ilmauksiksi tai — siinä määrin kuin osaavat — yhdisteleminen on äärimmäisen rajoitettua. Sen sijaan ihmisten kielessä ei ilmausten pituudella ole mitään periaatteellista ylärajaa. Matematiikasta lainatun terminologian mukaan ihmiskieli on diskreetisti ääretön niin kuin on myös luonnollisten lukujen joukko.

Eläinten käyttäytymistä tutkiessaan Marc Hauser on tehnyt sellaisen havainnon, että älykkäätkään apinat eivät opi symboleja, jotka vastaavat ihmiskielen loogisia ja kieliopillisia elementtejä, sellaisia, jotka viittaavat lukuun, sijaan, aikamuotoon, persoonaan ja vastaavanlaisiin käsitteisiin. On mielenkiintoista, että vaikka ihmiskielet eroavat toisistaan huomattavan paljon siinä, kuinka tällaiset elementit ilmaistaan, lapset oppivat niiden käytön yhtä helposti kielestä riippumatta. Baskin tai eskimokielten monimutkainen muoto-oppi ei ole lapselle yhtään sen vaikeampi omaksua kuin paljon köyhemmältä näyttävä rakenne vietnamissa tai kiinassa. Näitten Kaukoidän kielten suhteellinen yksinkertaisuus on ilmeisesti harhaa. Niissä voi tehdä tarkalleen samat merkityserot kuin muoto-opiltaan rikkaammissa kielissä.

Ihmiskielten mielenkiintoisia piirteitä on se, että kaikkea ei aina tarvitse lausua ääneen tai viittoa näkyviin, ja silti merkitys tulee täysin selväksi. Seuraava esimerkki kuvaa maamme kahden kotimaisen kielen välistä eroa:

Suomen kielen sana autoja koostuu kolmesta merkitystä kantavasta osasta: siinä on varsinainen sisältösana, monikon tunnus ja partitiivisijaa merkitsevä pääte. Ruotsin vastaavassa ilmauksessa bilar on vain sisältösana ja monikon tunnus, ja kuitenkin sanat autoja ja bilar merkitsevät täsmälleen samaa. Myös ruotsissa näyttää siis olevan partitiivi, vaikkei sitä lausutakaan ääneen. Jos sanaan bilar nyt lisätään määräistä artikkelia osoittava pääte, saadaan sana bilarna, joka ei enää olekaan partitiivissa. Täsmälleen sama merkitys kuin sanalla bilarna on suomen sanalla autot, josta on poistettu partitiivin pääte. Myös suomessa voivat nimisanat nähtävästi olla määräisessä muodossa, vaikka sitä ei tässä kielessä merkitä erikseen. Jokaisessa ihmiskielessä on elementtejä, joita ei äännetä tai viitota, mutta jotka ymmärretään. Ruotsissa sellainen on partitiivisija, suomessa nimisanan määräinen muoto.

Määritellessään ihmiskielen mielessä ja viime kädessä aivoissa olevaksi tietojenkäsittelyjärjestelmäksi Marc Hauser muistuttaa, että tällaista järjestelmää voidaan tutkia, vaikkei vielä tiedetäkään, kuinka se on edustettuna aivoissa. Etologina hän ottaa esimerkin toisesta, meille varsin kaukaisesta eläinlajista:

[MH: Let's take a very simple system that is actually very good at a kind of computation: the honeybee. Here is this very little insect, tiny little brain, simple nervous system, that is capable of transmitting information about where it's been and what it's eaten to a colony, and that information is sufficiently precise that the colony members can go to find the food. We know that that kind of information is encoded in the signal because people in Denmark have created a robotic honeybee that you can plop in the middle of a colony, programmed to dance in a certain way, and the hive members will actually follow the information precisely to that location. Researchers have been able to understand the information processing system to this level, and consequently, can actually transmit it through the robot to other members of the hive. When you step back and say, what do we know about how the brain of a honeybee represents that information, the answer is: we know nothing. Thus our understanding of the way in which a bee's brain represents its dance, its language, is quite poor. And this lack of understanding comes from the study of a relatively simple nervous system, especially when contrasted with the human nervous system.]

Eläinkunnassa on olemassa yksinkertainen, mutta hyvin toimiva tietojenkäsittelyjärjestelmä, mehiläinen, hyönteinen, jolla on pienen pienet aivot ja yksinkertainen hermosto. Se kykenee välittämään informaatiota siitä, missä se on ollut ja mitä se on syönyt, niin täsmällisesti, että muu yhdyskunta lentää perässä ja löytää ruuan. Tiedämme, että kyseinen informaatio on koodattu mehiläisen tanssiin, koska Tanskassa tutkijat ovat rakentaneet mehiläisen näköisen robotin, joka on ohjelmoitu liikkumaan niin, että se ohjaa kokonaisen mehiläispesän määrättyyn paikkaan. Mehiläisten tietojenkäsittelyjärjestelmä tunnetaan hyvin. Mutta mitä tiedetään siitä, kuinka se on edustettuna mehiläisen aivoissa? Vastaus kuuluu: siitä ei tiedetä yhtikäs mitään. Ja kuitenkin mehiläisellä on perin yksinkertainen hermosto ihmisen keskushermostoon verrattuna.

Esimerkillään etologi Marc Hauser haluaa tuoda esiin sen, kuinka kielen kaltaista järjestelmää voidaan tutkia, vaikkei vielä ymmärrettäisikään, kuinka se on edustettuna aivoissa. Hän korostaa kuitenkin, että aivotutkimus on paljastanut monia asioita siitä, kuinka keskushermosto käsittelee kieltä, ja kuinka esimerkiksi erilaiset vammat vaikeuttavat kielen prosessointia. Monet kysymykset odottavat kuitenkin vastausta tällä ihmismielen ymmärtämisen kannalta keskeisellä ja samalla kiehtovalla tutkimusalalla.