Viikon kieli: Ihmiskielen biologinen perusta

Hannu Reime

Sitten on taas vuorossa perjantaiaamuinen viikon kieli. Hannu Reimen toimittamassa sarjassa pohditaan tällä kertaa ihmiskielen erikoisluonnetta, sen biologista perustaa.

Ihminen on varmaan koko historiansa ajan pohtinut sitä, mikä erottaa hänet muusta luonnosta ja varsinkin muista eläimistä. Yksi ero on ainakin se, että ihminen on luultavasti ainoa eläinlaji, joka tällaisia asioita miettii. Ihmistä pidetään yleensä älykkäämpänä kuin muita elämiä, mutta älykkyys on psykologien kehittämistä mittauksista huolimatta aika lailla otteesta kirpoava käsite. Jos älykkyyteen lasketaan mukaan esimerkiksi havaintokyky, niin monet muut eläimet ovat siinä homo sapiens -lajia parempia.

Se, mikä selvästi erottaa ihmisen muista lajeista, on ilman muuta kieli. Mitä enemmän ihmiskieltä on tutkittu ja mitä enemmän sitä on verrattu muitten eläinten viestintäjärjestelmiin, joita myös on paljon tutkittu, sitä selvemmäksi on käynyt niitten välinen syvä kuilu. Muutamat poikkeuksellisen älykkäät simpanssiyksilöt on saatu tuskallisen opetuksen jälkeen oppimaan joitakin viittomia, mutta niitten saavutukset edustavat mikroskooppisen pientä osaa siitä, mihin jokainen normaali ihmislapsi pystyy ensimmäisten elinvuosiensa aikana vailla minkäänlaisia ponnistuksia. Kyse ei ole määrällisestä, vaan laadullisesta erosta.

Tämän kielisarjan edellisessä osassa viime viikolla kuultiin tunnettua kielitieteilijää Noam Chomskya, joka eräässä luennossaan käsitteli sitä, kuinka ihmiskieli on riippumatonta ajasta ja paikasta ja tekee mahdolliseksi puhua tai viittoa sellaisesta, millä ei ole mitään tekemistä esitystilanteen kanssa. Chomsky muotoili saman asian vastaanottaessaan kunniatohtorin arvon Bolognan yliopistossa Italiassa vuosi sitten:

[NC: The general conclusion, I think, is that even the simplest human concepts appear to be entirely different from anything found in animal symbolic or communicative behavior, a significant problem for evolutionary theory, one of several; and the problems amount very rapidly when we move from words to expressions formed from them. One essential task of inquiry is to determine the principles on which such knowledge rests for the widest variety of possible human languages.] 

Yksinkertaisimmatkin ihmiskielen esittämät käsitteet eroavat täysin kaikesta siitä, mikä sisältyy eläinten symbolienkäyttöön ja viestintään. Kehitysopille se on merkittävä ongelma, yksi monista, ja ongelmia kasautuu nopeasti lisää, kun siirrytään sanoista pitempiin ilmaisuihin, joita niistä muodostetaan. Tutkimuksen tehtävänä on ottaa selvää niistä periaatteista, joihin tällainen ihmismielessä oleva tieto perustuu, ja käyttää siinä hyväksi laajinta valikoimaa kaikista mahdollisista ihmiskielistä.    

Kieli on todella ihmisen lajityypillinen ominaisuus. Kun saduissa ja sarjakuvissa esiintyy puhuvia eläimiä, niitä ei oikeastaan ajatella eläimiksi, vaan ne ovat pikemminkin eläimennäköisiä ihmisiä. On mahdotonta ajatella sellaista ihmisten maailmaa ja ihmisyhteisöä, josta puuttuisi kieli. Jos tieteiskuvitelmassa joku vihamielinen ulkoavaruuden olento, demoni tai pahansuopa Lordi poistaisi ihmisiltä kielikyvyn, romahtaisi siinä samalla myös koko ihmisten maailma, kulttuuri, kaikki se, millä ihminen on muuttanut maapalloa sen jälkeen, kun jotkin mutaatiot biologisten edeltäjiemme perimässä meidät tänne tuottivat.

Edesmennyt tutkija Eric Lenneberg esitti ihmiskieltä koskevan tieteellisen ongelman näin: miksi vain ihminen voi oppia puhumaan luonnollista kieltä? Lenneberg piti itsestään selvänä, että kieli on ihmisen lajityypillinen, biologinen ominaisuus. Sen selittäminen ihmisen yleisellä järjenkäytöllä, kekseliäisyydellä tai älykkyydellä on hänen mielestään yhtä turhaa kuin tällaisten käsitteitten käyttäminen tutkittaessa linnunlaulua tai mehiläisen tanssia.

Saman asian muotoili Noam Chomsky erään luentonsa jälkeen, kun häneltä kysyttiin, miksi lapset ovat kielineroja nelivuotiaina, mutta eivät aikuisina. Chomsky vastasi, että yhtä hyvin voi kysyä, miksi puberteetti alkaa 12:n eikä 35 vuoden iässä. Se ei tietenkään ole mikään vastaus, mutta osoittaa, mistä suunnasta vastausta on etsittävä.

Lyhimmän ja ytimekkäimmän määritelmän mukaan kieli on ihmisen kyky saattaa ajatukset aistein havaittavaan muotoon. Se on myös riippumatonta käytettävästä aistista. Kuurojen viittomakielet ovat yhtä ilmaisuvoimaisia kuin äänielimissä artikuloidut ja kuuloa hyödyntävät kielet. Uusin, aivokuvaukseen perustuva tutkimus on myös osoittanut sen, että viittomakieliä käsitellään samoilla aivoalueilla kuin puhuttujakin kieliä.

Keskeisintä kielessä — sen ydin — näyttää olevan se osa, se komponentti, joka aivoissa käsittelee symboleja: liittää niitä yhteen ja siirtelee paikasta toiseen. Se, mikä tulee suusta ulos ja kuullaan tai mikä viitotaan ja nähdään, on tähän keskeiseen osaan nähden tavallaan perifeeristä, toissijaista. Tietenkin täytyy korostaa sanaa ”tavallaan”, sillä esimerkiksi ääntämiselimet ja keskikorvan luut ovat kehittyneet ihmisellä puhumiseen erinomaisen hyvin soveltuviksi. Kielikyky koostuu monesta osasta.  

Kielen ja ajattelun välinen yhteys on kiehtonut ihmisiä vuosituhansien ajan. Jos kieli tekee mahdolliseksi ajatusten ilmaisemisen, niin mitä sitten ovat itse ajatukset? Ne tuntuvat toisaalta olevan riippumattomia kielestä. On aika helppo tarkkailla omaa mielentilaansa ja todeta, että jollakin tasolla voi ajatella muotoilematta mietelmiään lauseiksi. Mutta vähänkin täsmällisempi ajattelu tuntuu vaativan kielellistä muotoilua. Ja kun ajatus on saanut kieliasun, voi pienikin muutos tässä havaittavassa ilmaisussa tehdä ajatuksen aivan toiseksi. Seuraava esimerkki kuvaa tätä. Se ei ole omani, mutta samanlaisia voisi keksiä vaikka kuinka paljon:

Vain yksi sana erottaa toisistaan virkkeet Se on hyvä auto, mutta he eivät myy sitä ja Se on hyvä auto, mutta he eivät kerro sitä, ja kuitenkin niitten ilmaisemat ajatukset ovat radikaalisti erilaisia. Edellisessä pronominimuoto sitä viittaa autoon, jälkimmäisessä lauseen Se on hyvä auto sisältämään ajatukseen — tai sanoisiko totuuteen, jos totuusarvo on se, mihin väitelauseen katsotaan viittaavan. Englanninkielellä vastaavien lauseitten ulkoisen muodon samankaltaisuus on vieläkin ilmeisempää, sillä vain yksi äänne erottaa ne toisistaan: sell ja tell.       

Luonnollinen ihmiskieli eroaa paitsi eläinten viestintäjärjestelmistä myös keinotekoisista kielistä, joita käytetään matematiikassa, logiikassa ja niitten sovelluksissa. Näissä kielissä symboleilla on täsmällinen, ennalta annettu merkitys, malli eli mahdollinen maailma, jossa merkit tulkitaan. Luonnollisen kielen sanoilla sen sijaan ei yleensä ole täsmällistä merkitystä, vaan niitten merkitys suurelta osin kiinnitetään vasta lauseessa ja käyttötilanteessa.

Olen kolmivuotiasta lapsenlastani Roopea seuratessa tehnyt sellaisen havainnon, että oppiessaan puhumaan lapset eivät kysele sanojen merkityksiä niin kuin aikuiset tekevät opiskellessaan vieraita kieliä tai kysellessään oman kielen harvinaisia sanoja. Lapset vain alkavat käyttää sanoja, ja vasta myöhemmin heille selviää niitten merkitys enemmän tai vähemmän täsmällisesti.

Ja kuitenkaan sanojen käyttö ei ihmiskielessä ole mielivaltaista. Emme elä sellaisessa Ihmemaassa tai Peilimaassa, jossa Liisa seikkailee Lewis Carrollin satukirjassa, siellähän yksi hahmoista sanoo, että sanoilla on täsmälleen se merkitys, jonka minä niille annan.

Tähän sopii varmaan lopuksi vanha tuttu sävellys Nature Boy, suomeksi Luonnonlapsi, jonka eräänlainen varhaishippi Eden Ahbez loi 1940-luvulla vanhan juutalaisen sävelmän pohjalle. Tässä sitä tulkitsee Monica Zetterlund New Yorkissa vuonna 1960. Viime vuonna tapaturmaisesti kuollutta ruotsalaista jazz-laulajaa myötäilee sordinoidulla trumpetilla Thad Jones:

[…Nature Boy …]