YLE/Ykkösaamu, 2.3.2007

Kuuntele ohjelma

Viikon kieli: Kielitiede ja politrukit

Hannu Reime

Sitten on vuorossa perjantaiaamuun kuuluva Viikon kieli. Hannu Reime kertoo, millaisia vaikeuksia kielen tutkiminen kohtasi entisessä DDR:ssä.

Filosofi Pertti Lindfors kuvaa muistelmiensa juuri ilmestyneessä toisessa osassa[1] sitä vastakkainasettelua, joka entisen itäblokin maissa vallitsi tieteen ja hallitsevan puolueen aatteenvartijoitten välillä. Dogmaattisinta marxilaisuutta suojelleet politrukit yrittivät puuttua usein hyvin korkeatasoiseen tieteelliseen työhön varsinkin sellaisilla tulenaroilla alueilla kuin filosofia ja tieteenteoria, joita Lindfors itse edusti. Vielä vaarallisempia olivat — helposti ymmärrettävistä syistä — historia, yhteiskuntaoppi ja kansantaloustiede.   

Ilmapiiri vaihteli maasta ja ajankohdasta toiseen ja heijasteli tietenkin myös kulttuurisia eroja samaan poliittiseen muottiin pakotettujen valtioitten välillä. Puolassa esimerkiksi matemaattisen logiikan tutkimus jatkui yhtä korkeatasoisena kuin se oli ollut ennen sotaa. Voi olla, että Puolan Kansantasavallan poliittinen johto yksinkertaisesti asennoitui maailmaan niin kyynisesti, että vähät välitti ideologisista kysymyksistä, ainakin vähemmän kuin veljespuolueitten johtajat saman blokin muissa maissa.

Saksan Demokraattisessa Tasavallassa DDR:ssä virallinen ideologia sen sijaan oli kaikki kaikessa, olihan Itä-Saksan asema muutenkin erikoinen. DDR joutui kilpailemaan sitä niin monissa asioissa edellä olleen Saksan Liittotasavallan ja oman alueensa keskellä sijainneen Länsi-Berliinin kanssa. Lindfors arvosteli jo varhain sitä, kuinka järkevä tieteenfilosofia yritettiin tukahduttaa DDR:ssä.

Kielitieteilijä Manfred Bierwisch oli yksi niistä huippuluokan tutkijoista, jotka joutuivat kärsimään DDR:n tiedepolitiikasta. Hän johti 1960-luvulla Itä-Berliinissä Saksan tiedeakatemian yhteyteen perustettua tutkimuslaitosta. Nykyisin jo 76-vuotias Bierwisch on edelleen aktiivinen tutkija ja kansainvälisesti yhtä arvostettu kuin silloin, kun joutui työskentelemään muurin eristämänä DDR:ssä. Saksan yhdistymisen jälkeen hän on toiminut Humboldt-yliopiston professorina ja Berliinin-Brandenburgin tiedeakatemian varapresidenttinä organisoiden myös tieteellistä elämää entisen Itä-Saksan alueella.

Kymmenen vuotta sitten minulla oli kunnia haastatella tohtori Bierwischiä Berliinin Jägerstrassen talossa numero kymmenen, samassa paikassa, missä hän myös työskenteli aikana, jolloin kyseinen katu — senaikaiselta nimeltään Otto Nuschke Strasse — kuului DDR:n pääkaupunkiin. Muuri muuten oli aikoinaan kulkenut lähes nurkan takana.  

Manfred Bierwischin haastattelu palautui mieleeni luettuani Pertti Lindforsin kirjan, ja sen innostamana kaivoin vanhan ääninauhan esiin. Siitä on aikaisemmin kuultu pari lyhyttä otetta näillä Yleisradion ääniaalloilla. Näin Bierwisch kuvaili tieteitten asemaa yhden puolueen hallitsemassa diktatuurissa, joka samalla, kun kahlitsi kaiken tieteen vaatimaa vapaata keskustelua, kutsui omaa ideologiaansa tieteelliseksi.    

[MB: Ganz grob gesprochen ist es so dass je stärker naturwissenschaftlich ein Fach ausgerichtet ist, desto neutraler ist sein politisches Gewicht gewesen.

HR: Wie war es mit der theoretischen Linguistik?

MB: Ja, das ist so ein Zwischenfall, ein Zwischenfall in doppeltem Sinn, ein Fall zwischen den verschiedenen Grenzen. Zum einen ist der Bereich zu dem sie zunächstens gehört, Sprachanalyse, Sprachbeschreibung, ein vergleichsweis neutral, obwohl die theoretischen Ramen, Bedingungen, ein Streitfall waren. Die Partei hat grossen Auftrag gelegt – und das haben sich denn auch viele Kollegen auf eine etwas billigerweise zunutze gemacht – dass die Sprache eine sogenannte geschellschaftliche Erscheinung ist, und man sie also nicht nur als gesellschaftswissenschaften rechnen muss sondern sie auch nach den Gesichtspunkten der gesellaschellschaftlichen Grundlagen, kategorien  des Marxismus-Leninismus, des historischen und dialektischen Materialismus betreiben muss. ]

Tohtori Bierwisch kertoi, että mitä selvemmin jokin oppiaine oli luokiteltavissa luonnontieteisiin, sitä neutraalimpi sen painoarvo oli poliittisesti. Kielitiede oli rajatapaus. Kielenkuvaus sinänsä on verraten yhdentekevää poliittiselta kannalta katsoen, mutta teoreettinen viitekehys aiheutti kiistoja. Puolue oli määrännyt, että kieli on niin sanottu yhteiskunnallinen ilmiö, ja koska kielitiede, lingvistiikka, näin ollen on yhteiskuntatiede, sitä on harjoitettava marxilais-leniniläisin käsittein. Jotkut kollegat käyttivät tätä kannanottoa hieman halpamaisesti hyväkseen, Bierwisch lisäsi. Haastateltavani naurahti, kun huomasi, että hänen käyttämänsä sana Zwischenfall merkitsee paitsi rajatapausta myös ja yleisemmin välikohtausta. Teoreettinen kielitiede aiheutti poliittisen välikohtauksen, jolla oli seuraavanlainen tausta.

Vuonna 1957, puoli vuosisataa sitten, ilmestyi painosta nykyajan kuuluisimman kielitieteilijän Noam Chomskyn ensimmäinen kirja Syntactic Structures,[2] ”Syntaksin rakenteet” tai ”Syntaksin struktuurit”. Vain 118 sivun mittainen kirjanen kuuluu 1900-luvun tietokirjallisuuden klassikoihin, ja se on käännetty ainakin saksaksi, ranskaksi, espanjaksi, italiaksi, venäjäksi, ruotsiksi ja baskiksi.

Modernista kielitieteestä kiinnostunut nuori itäberliiniläinen tutkija Manfred Bierwisch innostui Chomskyn ideoista ja tieteellisestä ohjelmasta, jossa tavoitteeksi asetettiin ihmiskielen kuvaaminen täsmällisesti. Ajatuksena oli laatia generatiivinen kielioppi, joka esittäisi tiukoin säännöin sen, mikä tekee ihmiselle mahdolliseksi kielensä käyttämisen, toisin sanoen kielen ilmausten täsmällisen rakenteen. Teknisinä välineinä käytettiin formaalisten kielten ja automaattien matemaattisesta teoriasta lainattuja sääntöjärjestelmiä.   

1960-luvun alussa Bierwischille ja joillekin kollegoille tarjoutui tilaisuus perustaa Saksan tiedeakatemian yhteyteen ryhmä, jolle annettiin tehtäväksi kirjoittaa saksan kielen tieteellinen kielioppi. Bierwischin johtama kollektiivi alkoi porautua ihmiskieleen Chomskyn ohjelman hengessä. Bierwisch itse julkaisi huomattavan joukon tutkimuksia, joista tunnetuin on saksankielen verbin kuvaus[3] vuodelta 1963. Hän piti myös aktiivista yhteyttä Yhdysvaltoihin, jossa Chomsky kollegoineen työskenteli Massachusettsin teknillisessä korkeakoulussa MIT:ssä Bostonin alueella. Yhteydenpito oli molemminpuolista.

Poliittiset vaikeudet alkoivat 1960-luvun lopulla ja huipentuivat siihen, että tutkimusryhmä vuonna 1973 hajotettiin. Manfred Bierwisch joutui matkustus- ja joksikin aikaa myös julkaisukieltoon. Huippuna oli se, että hän joutui panemaan nimensä artikkeliin, jossa tuomitsi kaiken tärkeimmän siihenastisen työnsä. Aakkosjärjestyksen johdosta Bierwischistä tuli häneen itseensä kohdistuneen paavillisen bullan ensimmäinen kirjoittaja. 

Bierwisch pitää vaikeuksiensa pääsyynä yhteistyötään Noam Chomskyn kanssa. DDR:n valtapuolueen edustamaan dogmaattiseen marxismiin ei yksinkertaisesti sopinut Chomskyn naturalistinen käsitys, jonka mukaan ihmiskieli on pohjimmiltaan biologinen ilmiö, kyky, jonka keskushermostomme rakenne tekee mahdolliseksi. Kysymyksessä ei kuitenkaan loppujen lopuksi ollut mikään maailmankatsomusten kiistely, vaan vastakkainasettelu, jossa toisella puolella oli riippumaton tutkimus ja toisella valtion turvallisuuspalvelu Stasi.

Tohtori Bierwisch ja hänen painostajansa eivät myöskään riidelleet mistään Karl Marxin ja modernin kielitieteen välisistä eroista. Marx kirjoitti hyvin vähän kielestä, ja hänen käsityksensä siitä voidaan ymmärtää monella tavalla. On kuitenkin totta, että marxilaisten ajattelijoiden taipumuksena on ollut nähdä ihminen pelkästään ympäristönsä — yhteiskunnan — tuotteena, sellaisena poliittisena tai oikeastaan kaupunkivaltion eläimenä, joksi Aristoteles hänet määritteli.

Silmiini sattui juuri artikkeli, jossa tunnettu italialainen sosialisti Lelio Basso pohtii ihmisen yksilöllisyyden ja kollektiivin välistä suhdetta ja kiistää kokonaan lajimme biologisen olemuksen[4]: ihminen on historian, siis ympäristönsä tuote. Kirjaimellisesti otettuna väite ei voi pitää paikkaansa. Jos kahdesta samankaltaisesta hedelmöittyneestä munasolusta toisesta kasvaa delfiini ja toisesta ihminen, ero ei johdu siitä, että toisen kasvu tapahtuu vedessä, toisen kuivalla maalla. Basso ei marxilaisena ollut mikään dogmaatikko, vaan demokraattinen ja vapaudenhenkinen sosialisti, eikä hänellä ollut mitään tekemistä neuvostoblokin vallanpitäjien kanssa.

Manfred Bierwisch ei suhtautunut Marxiin kielteisesti ja jopa siteerasi tämän nuoruuden työtä Saksalainen ideologia modernia kielitiedettä esittelevässä artikkelissaan, joka julkaistiin länsisaksalaisessa aikakauskirjassa Kursbuch[5] vuonna 1966. Sen sijaan hän inhosi pakollisia Marx-Engels-Lenin-sitaatteja yhteyksissä, joilla ei ollut mitään tekemistä näitten herrojen kanssa. Aikaisemmin, 1950-luvun alkupuolella, jokaiseen kielitieteelliseen tekstiin oli lisättävä lainaus Stalinin kirjoituksesta ”Marxismi ja kielitieteen kysymykset”. Kun Stalinista sitten tuli epähenkilö, hänen kirjoitustensa siteeraaminen oli yhtä kiellettyä kuin se aikaisemmin oli ollut pakollista.

Kielitieteen DDR:ssä kohtaamiin vaikeuksiin oli lisäksi muitakin syitä kuin hallitsevan puolueen dogmaattinen marxismi.  

[MB: Dieses Moment was also von Chomsky darein kam, das gehörte direkt zusammen mit sein anarchistischen Auffassungen. Und die anarchistischen Auffassungen immer zu zu solchen Invektiven gegen die Sowietunion veranlasst hat, und deswegen ist die biologische Grundlage der generativen Grammatik letztlich die Ursache für Chomskys Antisowietismus.]

Manfred Bierwisch muistuttaa, että Noam Chomsky on ja oli jo 1960-luvulla paitsi kielitieteilijä myös yhteiskuntakriitikko. Hän arvosteli ensi sijassa Yhdysvaltojen Vietnamissa käymää sotaa ja yleensä oman maansa politiikkaa, mutta ei myöskään säästellyt kritiikissään Neuvostoliittoa. Chomskyn käsitykset olivat anarkistisia, ja neuvostovastaiseksi kutsuttu panettelu seurasi niistä. Tästä sitten pääteltiin DDR:n johdossa, että tämän sortin neuvostovastaisuus johtui generatiivisen kieliopin biologisesta perustasta. Tohtori Bierwischin tutkimusryhmä oli yhteistyössä Chomskyn kanssa ja kehitteli tämän tieteellisiä ideoita. Se oli liian vaarallista, ryhmä piti hajottaa.

Kysyin Manfred Bierwischiltä, millaista musiikkia hän haluaisi soitettavan radiossa haastattelunsa yhteydessä. Hän mainitsi Bachin tai Beethovenin, mutta olen hukannut jonnekin lappusen, johon kirjoitin nimenomaisten sävellysten nimet. Luulisin, että hänen toivettaan vastaa vaikkapa Bachin ensimmäisen soolosellosarjan viimeinen osa Gigue. Tässä se tulee Pablo Casalsin kuuluisana tulkintana:

[…Bachia …]



[1] Pertti ”Lande” Lindfors, Eurooppalaiset seikkailuni. Tammi 2007.

[2] Noam Chomsky, Syntactic Structures. Mouton & Co.1957. The Hague. 

[3] Manfred Bierwisch, Grammatik des deutschen Verbs. Akademie-Verlag. 1963. Berlin.

[4] Lelio Basso, ”What Kind of Individuality?”. Teoksessa Ken Coates (toim.), Essays on Socialist Humanism. Spokesman Books. 1972. Nottingham.

[5] Manfred Bierwisch, ”Strukturalismus. Geschichte, Probleme und Methoden.“ Kursbuch 5. 1966. Englanniksi: Modern Linguistics. Its Development, Methods and Problems. Mouton & Co. 1971. The Hague.  

 

Löydät muut Viikon kieli -ohjelmat arkiston Kielet-hakemistosta. Sieltä löydät myös linkit muihin kieliartikkeleihin.

[home] [focus] [archive]