YLE/Ykkösaamu, 27.7.2007

Kuuntele ohjelma

Viikon kieli: Balkanin kieliolot

Hannu Reime

Sitten on taas vuorossa perjantaiaamuinen Viikon kieli. Hannu Reimen sarjassa pohditaan tällä kertaa Balkanin pirstoutuneita kielioloja.   

HR: Euroopan kaakkoiskulmassa Balkanin niemimaalla sijaitsi viime vuosikymmenen alkuun saakka valtio nimeltään Jugoslavia. Se koostui kuudesta osavaltiosta, joissa puhuttiin useita kieliä, pääasiassa sellaisia, jotka kuuluvat eteläslaavilaiseen haaraan suuremmassa slaavilaisten kielten perheessä. Yhteiseen kieliperheeseen viittasi valtion nimikin: Jugoslavia, eteläslaavien maa.

Puhujamäärältään suurin kieli Jugoslaviassa oli nimeltään serbokroaatti tai — niin kuin sitä myös toisinaan kutsuttiin — kroatoserbia. Serbokroaatti oli neljän osavaltion — Serbian, Kroatian, Bosnia-Hertsegovinan ja Montenegron — kieli. Sitä kirjoitettiin kaksilla aakkosilla, kyrillisillä ja latinalaisilla, ja niitten kesken vallitsi käytännössä täydellinen yksi-yhteen–vastaavuus. Kuten muitakin kieliä myös serbokroaattia puhuttiin useina keskenään ymmärrettävinä murteina.   

Vuonna 1991 Jugoslavia alkoi hajota, osin erittäin väkivaltaisesti, ja tällä vuosikymmenellä hajoaminen on edennyt niin pitkälle, ettei eteläslaavien maasta enää ole jäljellä tynkääkään. Valtioita on historian saatossa perustettu ja hajotettu, eikä Jugoslavian katoamisessa ollut sinänsä mitään erityisen poikkeuksellista. Se sijoittuu osaksi samoja tapahtumia, joitten seurauksena poliittiselta kartalta hävisivät myös Saksan Demokraattinen Tasavalta, Neuvostoliitto ja Tšekkoslovakia.

Erikoista Jugoslavian hajoamisessa oli se, että valtion mukana katosi myös sen suurin kieli. Niin, tai eihän serbokroaatin puhujien mieliin pakattu kielisysteemi mihinkään ole vielä ehtinyt hävitä, ehkei koskaan häviäkään. Mutta Jugoslavian hajotessa uusien valtioitten johtavat eliitit päättivät, ettei serbokroaatti-nimistä kieltä enää ole olemassakaan. Tätä merkittävää kulttuurikieltä olivat aikoinaan olleet luomassa1800-luvun suuret slavistioppineet. Kärjistäen voisi sanoa, että heidän työnsä tehtiin tyhjäksi muutamalla hallinnollisella päätöksellä, joitten mukaan on olemassa kolme toisistaan poikkeavaa kieltä — kroaatti, serbia ja bosnia — sekä mahdollisesti neljäskin, montenegron kieli.

Helsingin yliopiston slaavilaisten kielten professori Jouko Lindstedt on Suomen johtavia slavisteja ja nimenomaan eteläslaavilaisten kielten tuntija. Kysyin häneltä, onko sellaista kieltä kuin serbokroaatti enää olemassa.

JL: Tällä hetkellä monet tämän alueen puhujista väittäisivät, ettei sellaista ole koskaan ollutkaan olemassa. Kaiken kaikkiaan kielen määritteleminen ei ole sellaista, mihin voi vastata pelkästään puhtain kieliopillisin perustein, vaan aina täytyy viitata johonkin yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Tällä hetkellä se on jakautunut kolmeen tai neljään eri kirjakieleen, ja näitä kirjakieliä kehitetään erillisinä ja eri suuntiin. Mutta totta kai kaikkien näitten kirjakielten puhujat ymmärtävät edelleen toisiaan aika hyvin. Ero jonkin serbian ja kroaatin välillä on suunnilleen vain sitä luokkaa kuin brittienglannin ja amerikanenglannin ero. Se voi tietysti siitä kasvaa edelleen. Voisimme puhua, että serbokroaatti on olemassa tällaisena jonkinlaisena kieliryppäänä, että tavallaan ne ovat eri kieliä, mutta ne ovat hyvin lähellä toisiaan, lähempänä toisiaan kuin kielet normaalisti. Jotenkin tällä tavalla sitä voi kuvata tätä tilannetta.

HR: Ja sen jälkeen voi itse kukin tehdä omat poliittiset johtopäätöksensä tai mieltymyksensä ja katsoa, mikä on oikein.

JL: Niin, oikeastaan kielten puhujilta pitää kysyä. Jos vain laittaisimme jotkin kriteerit samankielisyyden tai erikielisyyden puolesta pelkästään paperilla, niin olisimme hyvin äkkiä siinä tilanteessa, että huomaisimme, että ruotsi ja norja ovat oikeastaan sama kieli. Mutta jos kielen puhujat eivät koe tätä tilannetta tällä lailla, niin ei ole mitään järkeä vastata kysymykseen muulla lailla kuin he itse vastaisivat siihen.

HR: Balkan on kielellisesti hyvin mielenkiintoinen alue maapallolla, ja siellä on ollut muitakin erikoisia tapauksia: bulgaria ja makedonia.

JL: Bulgaria ja makedonia ovat sitten varmasti kauempana toisistaan kuin serbokroaatin seuraajakielet. Sanotaan nyt, että ihminen joka on vakuuttunut, että ruotsi ja norja ovat eri kieliä niin kuin on järkevää ajatella, niin hänen on suunnilleen yhtä helppo vakuuttua siitä, että bulgaria ja makedonia ovat eri kieliä. Ongelma tässä on ollut enemmänkin se, että nimenomaan bulgarialaiset ovat olleet ja ovat edelleen sitä mieltä, että makedonia on bulgariaa, ja suurin osa makedonian puhujista ei ole sitä mieltä. Tietysti meidän pitää silloin makedonian puhujien omaa mielipidettä kuulla tässä asiassa.

HR: Balkanin kielet muodostavat yhdessä aika mielenkiintoisen ryhmän. Vaikka ne eivät kaikki olekaan historiallisesti erityisen läheisiä sukukieliä, niillä on yhteisiä rakenteellisia ominaisuuksia.

JL: Juu. Balkanin kielillä … tässä nyt ajatellaan lähinnä slaavilaisia kieliä — bulgariaa, makedoniaa ja jonkin verran serbiaa, vaikka siinä ei ole niin selvästi näitä piirteitä — kreikkaa sitten ja albaniaa, romaanisia kieliä eli romaniaa ja sen muutamaa pienempää sukukieltä siellä Balkanilla ja sitten jotkut laskevat tähän ryhmään myös romanin eli mustalaiskielen … niillä on paljon kieliopillisia piirteitä aiheuttavat sen, että niiden lauserakenteet ovat hyvin samanlaiset. Kaikilla on toki omat sanansa, mutta voi tavallaan sanoa, että niitä sanoja laitetaan hyvin samanlaisiin lauserakenteisiin, lauseet tehdään hyvin samanlaisten muottien mukaan. Mielenkiintoista on se, että vaikka historiassa ja varsinkin politiikassa Balkania pidetään aina esimerkkinä pirstaloitumisesta ja kärjistyneistä ristiriidoista, niin kielentutkimuksessa Balkan on aina ollut malliesimerkki siitä, että kielet vaikuttavat toisiinsa, ja kun ne vaikuttavat toisiinsa, ne rakenteellisesti myös lähestyvät toisiaan.

HR: Onko tätä koskaan korostettu poliittisesti?

JL: Ei oikeastaan. Voi sanoa, että on ollut sellaisia kausia, jolloin Balkanin kielten tutkijat, nimenomaan näitten maitten omat kielentutkijat, ovat päinvastoin halunneet korostaa, että piirteet, jotka näyttävät samanlaisilta kuin naapurikielessä, ovat itse asiassa ihan omasyntyisiä. Ehkä muut ovat lainanneet jotain heiltä, mutta he eivät ole lainanneet mitään muilta. Balkanilla itsessään tämä ei ole ollut sellainen huomio, jota olisi käytetty poliittisesti hyväksi.

HR: Ihmiskielten tutkiminen on objektiivista tieteellistä työtä, joka periaatteessa palvelee vain tiedonhalua ja maailmaa koskevaa uteliaisuutta. Kielitieteen ja varsinkin historiallisen kielentutkimuksen tuloksia on kuitenkin käytetty myös aineistona uudenaikaisessa kansallisuusaatteessa, joka syntyi 1800-luvun Euroopassa. Tässä romanttisessa liikkeessä oli oikeastaan kaksi puolta: siihen kuului ennen kaikkea aate ja usein hyvin myyttinen käsitys oman kansakunnan historiasta.  

Kansallisuusaatteella oli myös toinen, käytännöllinen puolensa. Herääville kansakunnille luotiin uusia kirjakieliä sellaisten kielimuotojen perustalle, joita oli pitkään käytetty pääasiassa puhekielinä tai joitten kirjallinen perinne oli jossakin vaiheessa katkennut tai jäänyt suurempien kielten varjoon. Suomi, viro, latvia, tšekki, slovakki, eteläslaavilaiset kielet, jopa heprea olivat näitä uusia tai uusvanhoja tulevia kansalliskieliä.

Tässä työssä jouduttiin tekemään lukemattomia ratkaisuja ja myös vetämään rajoja sinne, missä niitä ei luonnostaan ole. Piti muun muassa päättää, mitkä lukuisista paikallisista puhetavoista ovat vain tulevan kirjakielen murteita, mitkä kokonaan eri kieliä. Kielitiede oli välttämätön väline tässä työssä, mutta loppujen lopuksi päätökset olivat monien näkökantojen ja intressien välisiä sovintoratkaisuja. Serbokroaatin pirstominen viime vuosikymmenellä osoittaa, että jopa yli sadan vuoden takaisia kompromisseja voidaan purkaa pelkästään valtapoliittisin perustein. 

 

Löydät muut Viikon kieli -ohjelmat arkiston Kielet-hakemistosta. Sieltä löydät myös linkit muihin kieliartikkeleihin.

[home] [focus] [archive]