Viikon kieli: Amerikan alkuperäiskielet I

Hannu Reime

Jatkamme taas perjantaiaamuista sarjaa Viikon kieli. Tällä viikolla siirrymme läntiselle pallonpuoliskolle. Toimittajana on Hannu Reime.

Viikon kieli –sarjan edellisessä osassa aiheena olivat eskimo- ja aleuttikielet, joita puhutaan napapiirin tuntumassa: Grönlannissa, Kanadan pohjoisimmissa osissa, Alaskassa ja Koillis-Siperiassa. Nämä keskenään verraten läheiset kielisukulaiset ovat amerikkalaisia kieliä, vaikka niiden puhujia tosin asuu myös Beringin salmen venäjän puoleisella rannalla, tarkkaan ottaen siis ”vanhassa maailmassa”. 

Muut Amerikan kielet ovatkin jo sitten toinen juttu. Niin, Amerikan kielet. Niitä ovat tietenkin englanti Kanadassa, Yhdysvalloissa ja joillakin Karibian saarilla, espanja Meksikon pohjoisrajalta Argentiinan eteläisimpään kärkeen, portugali Brasiliassa ja ranska ranskankielisessä Kanadassa sekä osassa Karibiaa. Ne ovat valtakieliä, maailmankieliä, niitä opetetaan kouluissa kaikissa maanosissa, ja monet pitävät tällaisten kielten taitamista avaimena suureen maailmaan.

Alkuperäisestä Amerikasta katsoen ne kuitenkin ovat Euroopasta tulleitten valloittaja-siirtolaisten kieliä. 1500-luvulta alkaen ne syrjäyttivät vähemmistökieliksi kaikki ne lukuisat kielimuodot, joita jättiläismantereella puhuttiin ennen eurooppalaisia:

[..onondagaa (Lucenda George) …]

Tämän kielen nimi on onondaga. Sitä puhuu rouva Lucenda George, joka kertoo Clifford-nimisen henkilön — luultavasti naapurinsa — puutarhasta. Äänitys on elokuulta 1950, ja sen on tehnyt äskettäin kuollut kielitieteilijä Fred Lukoff, joka myöhemmin erikoistui tutkimaan korean kieltä. Äänessä on siis Lucenda George omalla äidinkielellään onondagalla:

[…(Lucenda George)…]

Onondaga ei todella kuulu suuriin maailmankieliin puhujamääränsä perusteella. Sitä käyttää yhteensä satakunta ihmistä pääasiassa Kanadan Ontariossa, ja muutamaan kielen puhujaan voi myös törmätä Yhdysvaltojen puolella New Yorkin osavaltiossa. Onondaga kuuluu niihin kymmeniin kieliin Amerikassa, joita uhkaa kuoleminen lähitulevaisuudessa. Tilastoja maailman kielistä julkaiseva verkkosivu Ethnologue  toteaa, että onondagan puhujat ovat iäkkäitä aikuisia, ja että hekin ovat siirtymässä englannin käyttöön.

Amerikan mantereen kielellinen rikkaus ja moninaisuus on yleisemmin oivallettu vasta, kun näitä kieliä on noin sadan viime vuoden aikana alettu systemaattisesti tutkia. Epäilemättä ne myös hämmästyttivät ”uuteen maailmaan” asettuneita ja sitä valtaamaan ryhtyneitä siirtolaisia. Nykyisillä Yhdysvaltojen ja Kanadan alueilla puhuttiin useampia ja toisistaan poikkeavampia kieliä kuin Euroopassa. Termi ”Amerikan intiaanikielet” tai ”Amerikan alkuperäiskielet” ei viittaa mihinkään sellaisten kielten joukkoon, jotka kaikki olisivat historiallisia sukulaisia keskenään. Sillä tarkoitetaan yksinkertaisesti vain niitä kieliä, joita eurooppalaisten Amerikaksi ristimällä mantereella puhuttiin ennen näiden tuloa sinne.

Pohjois-Amerikassa nykyisin puhuttavien alkuperäiskielten määrän arvioidaan olevan 150:stä 200:an. Keski-Amerikassa, johon tässä luetaan myös Meksiko, puhutaan 70-80 kieltä. Rikkaimpana kielellinen moninaisuus on säilynyt Etelä-Amerikassa, jossa on elossa vielä noin 500 kieltä. Niitä kaikkia kuullakseen täytyy tosin matkustaa hyvin syrjäisille seuduille Amazonin viidakoihin. Kielten lukumäärää arvioidessa törmää Amerikassa tietenkin samaan ongelmaan kuin muuallakin: mihin piirtää raja kielen ja murteen välille?

Entä sitten puhujien määrät?  Yhdysvalloissa ja Kanadassa asuu mahdollisesti vielä yhteensä noin 300 000 alkuperäiskielten puhujaa. Meksikossa ja Keski-Amerikassa heitä on viitisen miljoonaa ja Etelä-Amerikassa yhden käsiini saaman tiedon mukaan ehkä 14 miljoonaa. Koko Amerikan puhutuin alkuperäiskieli on ketšua, jos sen kaikki muunnelmat lasketaan yhdeksi kieleksi. Ketšuaa puhuu lähinnä Andien maissa yhteensä kymmenkunta miljoonaa ihmistä. Pohjois-Amerikan alkuperäiskielistä navajolla on eniten puhujia: yli 100 000.

Perehtyminen Amerikan kieliin on lisännyt huomattavasti tietoa ihmiskielen yleisestä rakenteesta. Intiaanikieliä on jouduttu tutkimaan eri tavalla kuin eurooppalaisia kieliä, koska niistä on vain parissa tapauksessa ollut saatavilla kirjallisia muistomerkkejä eurooppalaisten tuloa edeltäneeltä ajalta. Niinpä niitten historiallisia sukulaisuussuhteita on ollut hankala selvittää, ja asiasta on käyty pitkiä oppiriitoja.

Useitten kieliperheitten ja kielikuntien olemassaolo on kuitenkin voitu osoittaa. Esimerkiksi äsken kuultu onondagan kieli kuuluu irokeesikieliin, joita puhutaan pääasiassa Yhdysvaltojen ja Kanadan itäosissa. Perheen suurin jäsen on cherokee, etelämpänä: Oklahomassa ja Pohjois-Carolinassa. Sillä on parikymmentätuhatta puhujaa. Navajo kuuluu athabaskalaisiin kieliin, joita puhutaan laajalla, Pohjois-Meksikosta Luoteis-Kanadaan ulottuvalla alueella.

Tutustuminen intiaanikieliin vaikutti vahvasti siihen, että kielitieteen painopiste alkoi viime vuosisadan alkupuolella siirtyä kielten historiasta kielten rakenteen ongelmiin. Amerikan kielet näyttivät eroavan niin radikaalisti tutummista eurooppalaisista kielistä, että joittenkin tutkijoitten mielestä kreikan ja latinan kieliopeista periytyneet käsitteet eivät sopineet lainkaan näiden eksoottisilta näyttäneitten kielten kuvaamiseen.

Uusimmassa tutkimuksessa viime vuosisadan puolivälin jälkeen on taas alettu korostaa kaikkien ihmiskielten yhteisiä piirteitä. Tässä tutkimusohjelmassa intiaanikieliä on kaikkien muitten kielten tavoin tarkasteltu eräänlaisina yhteisen teeman mielenkiintoisina muunnelmina, ei enempää eikä vähempää.

Amerikan kielistä on loppujen lopuksi vaikeaa löytää sellaisia rakenteellisia piirteitä, jotka olisivat yhteisiä niille ja vain niille. Niitten muoto-oppi on usein aika monimutkaista. Eskimokielten tavoin monet intiaanikielet kuuluvat kieliin, joita kutsutaan polysynteettisiksi: taivutettuun verbiin voidaan liittää monenlaisia merkitsijöitä, jotka osoittavat lauseen subjektin, objektin ja muut jäsenet. Hyvin mutkikkaatkin ajatukset voidaan näin ilmaista yhdellä, usein hyvin pitkällä sanalla.

Yksi, monille Amerikan kielille tyypillinen on se, että verbin muodolla voidaan näyttää se, viittaavatko kahden lauseen subjektit samaan vain eri olioon. Esimerkiksi suomen kielen virke Mies sanoo, että hän on sairas on kaksiselitteinen: se, jota sanotaan sairaaksi voi olla sanoja itse tai joku muu. Joissakin intiaanikielissä verbin taivutusmuodosta käy suoraan ilmi, kummasta viittaussuhteesta on kysymys.

500 vuotta sitten alkanut eurooppalaisten tunkeutuminen Amerikkaan merkitsi katastrofia maanosan kansoille, kulttuureille ja kielille. Siitä huolimatta alkuperäiskieliä puhutaan edelleen, ja viime vuosina ryhdytty jopa henkiinherätysyrityksiin. Näistä hankkeista yksi koskee Massachusettsissa ja Rhode Islandilla aikoinaan puhuttua wampanoagin kieltä, josta on olemassa kirjallisia muistomerkkejä vanhan Raamatun käännöksen muodossa. Tässä 45 vuoden takaisessa äänityksessä rukousta wampanoagiksi lukee päällikkö Wild Horse:

[…wampanoagia…]