Historian tulkinta ja oikeudet

Hannu Reime

Sitten on vuorossa tämänviikkoinen tiistaikolumnistimme Hannu Reime. Hän pohtii historian tulkintaa ja oikeuksia esimerkkeinään Baltia ja Lähi-itä.  

Luin suurella hämmästyksellä viime viikolla Helsingin Sanomien selostuksen Viron historiaa koskeneesta keskusteluillasta, joka oli pidetty Helsingin kirjailijatalossa Villa Kivessä (Kuumia tunteita kiltissä kirjaillassa, Helsingin Sanomat, 16.5.2008). Keskusteluun osallistui historioitsija Martti Turtola, joka on kirjoittanut kirjat Viron sotienvälisen tasavallan viimeisen presidentin Konstantin Pätsin ja puolustusvoimien komentajan Johan Laidonerin toimista vuosina 1939-1940, jolloin Viro Latvian ja Liettuan ohella liitettiin Neuvostoliittoon. Turtola on herättänyt ärtymystä Virossa, koska hän sanoo tutkimustensa osoittavan, että Päts ja Laidoner tarkoituksella pyrkivät liittosuhteeseen Neuvostoliiton kanssa.

Tässä pääväitteessään Turtola saattaa hyvinkin olla oikeassa, eikä ihmetykseni koskenut hänen tulkintaansa presidentti Pätsin ja kenraali Laidonerin ratkaisuista äärimmäisen epämiellyttävässä tilanteessa 1930-luvun lopulla. Se, mikä uutista lukiessani sen sijaan hämmästytti, oli historioitsijan jatkoväite, että hänen tutkimustuloksensa olisivat tulenarkoja myös nykypäivän kannalta, että niillä olisi vaikutusta nykypolitiikkaankin. HS siteeraa Martti Turtolaa sanatarkasti:

”Jos otetaan jyrkkä linja, että [Viron liittäminen Neuvostoliittoon] oli selkeästi miehitys, [silloin] vironvenäläiset ovat miehittäjien jälkeläisiä eikä heillä saakaan olla oikeuksia. Jos siitä lähdetään lipeämään, niin kuin minä esitän kirjassani, se asettaa venäläisväestön aika lailla eri asemaan.”

Historia on tärkeä tutkimusala, ja lyhytnäköistä historiattomuutta moititaan hyvällä syyllä, mutta kyllä tässä juuri siteeratussa ajatuksessaan historioitsija Turtola kohottaa oman oppiaineensa yleensä ja itsensä erityisesti aikamoisen ylituomarin asemaan. Hänen tutkimustuloksensa siis määräisivät sen, kuinka venäjänkielisen vähemmistön asema tulisi järjestää nyky-Virossa. Viron venäläisten tai venäjänkielisten virolaisten — miten vain — oikeudet itsenäisessä Viron tasavallassa olisivat siis ehdollisia ja riippuisivat suomalaisen historioitsijan työn tuloksista. Oikeuksia ei johdettaisi demokraattisista periaatteista, vaan historioitsijoiden tuomioista.

Tässä ei ole kysymys siitä, mikä on venäjänkielisten tosiasiallinen asema Virossa nykyisin. Oman, vaatimattoman käsitykseni mukaan olisi oikeudenmukaista ja myös vironkielisten virolaisten kannalta järkevää, että Virosta tehtäisiin Suomen kaltainen kaksikielinen maa — onhan venäjänkielisten osuus Viron asukkaista paljon suurempi kuin on esimerkiksi ruotsinkielisten osuus virallisesti kaksikielisessä Suomessa. Mutta järjestettiinpä asia kuinka, tahansa sen ei pitäisi riippua siitä, mitä tapahtui 68 vuotta sitten, siitä, mitä Stalin apureineen teki, ja vielä vähemmän siitä, kuinka tutkijat noita synkkiä vuosia tulkitsevat.     

Kuten tiedetään, historia ei kuulu tieteistä eksakteimpiin. Siitä huolimatta voi Viron ja Baltian maiden kohdalla todeta, että vain pesunkestävä stalinisti — joita enää tuskin on — tai isovenäläinen kansalliskiihkoilija — joita kyllä on — saattaa vakavissaan kiistää sen, että nämä maat miehitettiin kesällä 1940 ja liitettiin miehittäjävaltioon. En oikein ymmärrä, kuinka tästä historiallisesta tosiasiasta voi ”livetä” siirtymättä epätotuuden puolelle. Stalin oli tsaarien eikä vallankumouksellisten perillinen, ja Puolan jako Natsi-Saksan kanssa, hyökkäys Suomeen ja Baltian maiden miehitykset olivat osa suurta geopoliittista peliä ennen maailmansotaa. Mitä voidaan ajatella väitteestä, että Stalinin rikosten aste hänen ollessaan kyräilevässä liittosuhteessa Hitlerin kanssa, määräisi sen, millaiset oikeudet kuuluvat venäjänkielisille ihmisille nyky-Virossa? Väite on niin outo, ettei sitä oikeastaan kannattaisi edes kommentoida.

Jos kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia jaettaisiin historioitsijoiden tuomioiden mukaan, syntyisi aika erikoisia tilanteita. Eurooppalaisperäisten ihmisten pitäisi poistua Amerikasta ja Australiasta — hehän ovat miehittäjien jälkeläisiä, vieläpä sellaisten miehittäjien, jotka aikoinaan panivat toimeen ihmiskunnan historian suurimpiin kuuluneet kansanmurhat.

Ajankohtaiselle ja kirjaimellisesti tulenaralle alueelle siirrytään, jos Baltian historian ohella tarkastellaan kansallisuuksien suhteita nykyisessä Lähi-idässä, ennen kaikkea Israel/Palestiinassa. Israelissa on juuri vietetty valtion perustamisen 60-vuotispäivää. Israelin valtio, joka kutsuu itseään juutalaisvaltioksi eikä kansalaistensa valtioksi, hallitsee, miehittää ja asuttaa tai kontrolloi koko entistä brittiläistä Palestiinaa sekä Syyrialle kuulunutta Golanin ylänköä.

Tällä pienellä alueella asuu kaksi kansaa, yhteensä hieman toistakymmentä miljoonaa ihmistä: Israelin juutalaisista muodostunut uusi hepreankielinen kansakunta, israelilaiset, ja palestiinalaiset, jotka samalla ovat osa suurta arabikansaa. Hepreankieliset muodostavat enemmistön, joka kuitenkin koko ajan pienenee arabiankielisiin verrattuna. Toisaalta israelilaiset ovat nyt ja ovat koko konfliktin ajan olleet palestiinalaisiin verrattuna ylivoimaisia sotilaallisesti ja taloudellisesti: palestiinalaiset ovat moneen kertaan nöyryytetty pakolaiskansa, joka siitä huolimatta ei ole alistunut ja hyväksynyt tarjottuja reservaatteja Gazassa ja Länsirannalla.

Israel ja valtion perustamista edeltänyt siionistinen liike ovat myös nauttineet jonkin ulkopuolisen suurvallan tukea ainoana merkittävänä poikkeuksena valtion perustamista edeltäneet vuodet 1940-luvulla, jolloin siionistit ajautuivat aseelliseen konfliktiin Palestiinan siirtomaaisännän, Britannian, kanssa. Nykyisin Israelia tukee Yhdysvallat, jolle tämä Lähi-idän Sparta on uppoamaton lentotukialus strategisesti tärkeässä maankolkassa. 1950-luvun lopulla Ranska auttoi Israelia kehittämään ydinaseen.

Näitten geopoliittisten voimasuhteiden varjossa Israel/Palestiinassa siis asuu kaksi kansakuntaa. Kansakunnat ovat abstraktioita, joukkoja, jotka koostuvat konkreettisista ihmisistä, joilla ainakin demokraattisten periaatteiden mukaan pitäisi olla samanveroiset oikeudet, jos sellaisista periaatteista halutaan pitää kiinni. Ne ovat myös yleismaailmallisia periaatteita ja pätevät yhtä lailla Virossa kuin Israel/Palestiinassa. Ja ne ovat riippumattomia siitä, minkä kansan nimissä mitäkin kansaa on sorrettu tai — niin kuin Israel/Palestiinan tapauksessa — sorretaan juuri nyt.

Palestiinalaisille keskustelu kansallisista oikeuksia ei ole mielenkiintoista älyllistä ajanvietettä, vaan se koskee heidän tulevaisuuttaan tässä ja nyt. Mutta myös israelilaisille kysymys on kaikkea muuta kuin akateeminen. Se koskee heidänkin tulevaisuuttaan. Neuvostoliiton hajoaminen osoitti hyvin konkreettisesti sen, että maailmanpoliittiset valtasuhteet eivät ole ikuisia. Sama pätee aivan varmasti myös Lähi-idässä.

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Lähi-itä