YLE/Ykkösaamu, 26.1.2016 **** Etusivulle

Turkki ja Venäjä

Hannu Reime

Turkin ja Venäjän suhteet viilenivät jyrkästi viime vuoden lopulla turkkilaisen hävittäjän ammuttua alas venäläisen sotilaskoneen Syyrian rajan tuntumassa. Turkki ja Venäjä ovat sotineet usein toisiaan vastaan, mutta maiden välit ovat ajoittain olleet hyvinkin lämpimät. Tiistaikolumnistimme Hannu Reime tarkastelee Turkin ja Venäjän suhteiden pitkää historiaa.

Kaukaisesta lapsuudesta on mieleeni jäänyt vanhempien huomautus sellaisessa tilanteessa, jossa minä ja samanikäinen serkkuni, molemmat alle kouluikäisiä, satuimme kinastelemaan vähän tavallista äänekkäämmin. Meille sanottiin turhautuneella äänensävyllä, että olette kuin Turkki ja Venäjä, koko ajan poikkiteloin toistenne kanssa.

Vanha ajatus siitä, että Turkki ja Venäjä riitelevät ja sotivat jatkuvasti keskenään, saattoi meillä Suomessa olla peräisin 1800-luvulta. Venäjä ja Turkki kävivät toisiaan vastaan viisi sotaa runsaan vuosisadan aikana, jolloin Suomi autonomisena suuriruhtinaskuntana kuului Venäjän keisarikuntaan. Näistä aseellisista selkkauksista tunnettiin Suomessa parhaiten 1877–78 käyty sota, jossa Balkanin vuorilla taisteli oikeaoppisen kristinuskon ja Venäjän vallan puolesta myös pataljoonan vahvuinen Suomen kaarti.

Kaikkiaan Turkin ja Venäjän lasketaan sotineen toisiaan vastaan kaksitoista kertaa 1500-luvun lopulta lähtien. Kysymys oli pohjimmiltaan kahden yksinvaltaisen imperiumin valtataistelusta Euraasian alueella. Uuden ajan alkaessa Ottomaanien valtakunta oli noussut aikansa suurvallaksi. Se oli ulottanut valtansa Balkanille ja vallannut lopulta piirittämänsä Konstantinopolin, kristityn Bysantin pääkaupungin kohtalokkaana vuonna 1453.

Moskovan ympärille muodostunut itäslaavilainen Venäjän valtakunta oli alkanut laajentua 1600-luvulla itään ja etelään. Suuren Pohjan sodan jälkeen vuonna 1721 Venäjä julistautui, imperiumiksi, keisarikunnaksi tsaari Pietari Suuren johdolla. Venäjä oli laajentunut myös länteen ja alistanut valtaansa aikaisemmalle suurvallalle Puolalle kuuluneita alueita ja Itämeren rannikon. Tsaari Pietari perusti Pyhän Pietarin kunniaksi nimetyn uuden pääkaupungin Suomenlahden pohjukkaan Nevan suulle Venäjän ikkunaksi länteen.

Seuraavalla vuosisadalla suurpolitiikkaa hallitsi ”itäinen kysymys”, kamppailu siitä, keille tulisivat kuulumaan ”Euroopan sairaan miehen”, hajoavan Turkin valtakunnan maat. Venäjä ja muut suurvallat ottivat itselleen idän kristittyjen suojelijan roolin alueilla, joita sulttaani heikkenevällä otteella hallitsi Istanbulista.

Pietarista katsoen Turkki ei kuitenkaan ollut ainoa vihamielinen valta. Turkin rappiohan myös vahvisti Habsburgien johtaman Itävalta-Unkarin asemaa Balkanilla, jossa Venäjä tuki niemimaan uusia ortodoksisia valtioita. Balkanista tuli Euroopan ruutitynnyri.

Vuosisadan lopulla suurvallat alkoivat muodostaa keskinäisiä liittokuntiaan, jotka kesällä 1914 loksahtivat paikoilleen ja näin sytyttivät ensimmäisen maailmansodan. Ympärysvallat eli Venäjä, Ranska ja Britannia sotivat keskusvaltoja, Turkkia, Itävaltaa ja Saksaa vastaan.

Ensimmäinen maailmansota jäi tähän asti viimeiseksi Venäjän ja Turkin väliseksi sodaksi. Sota sai myös aikaan molempien dynastisten imperiumien romahtamisen. Venäjästä tuli Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto lokakuun vallankumouksen seurauksena. Ottomaanien valtakunta muuttui Anatolian niemimaalle rajoittuvaksi Turkin tasavallaksi vuonna 1923 Kreikan ja Turkin käymän katkeran sodan jälkeen.

Ensimmäisinä toiminaan vuoden 1917 lopulla Neuvosto-Venäjä sanoutui irti tavoitteista, joita Venäjällä oli ollut maailmansodassa, pyrkimyksistä hallita Istanbulia sekä Bosporin ja Dardanellien salmia. Uuden Venäjän ja myöhemmin Neuvostoliiton suhteet Turkin tasavaltalaisiin olivat kuitenkin komplisoituja. Neuvosto-Venäjä tuki kemalistien taistelua Kreikkaa ja sen takana seisseitä länsivaltoja vastaan. Toisaalta Turkin tulevat vallanpitäjät kohtelivat oman maansa kommunisteja varsin kovakouraisesti, mitä Neuvosto-Venäjän johtajien ei ollut aivan helppoa niellä ensimmäisinä vallankumouksen jälkeisinä vuosina.

Neuvostoliiton valtiointressit ohittivat kuitenkin ennen pitkää kansainvälisen solidaarisuuden. Sotien välisenä aikana Josif Stalinin johtaessa Neuvostoliittoa ja Kemal Atatürkin Turkkia maiden väliset suhteet olivat läheiset ja lämpimät. Ne muistuttivat niitä suhteita, joita Neuvostoliitto toisen maailmansodan jälkeen piti yllä moniin kolmannen maailman maihin, esimerkiksi Nasserin aikaiseen Egyptiin.

Neuvostoliiton ja Turkin erityissuhteet eivät kuitenkaan jatkuneet toisen maailmansodan jälkeen. Sodassa puolueettomana pysynyt Turkki valitsi läntisen leirin ja liittyi Natoon vuonna 1952.

Neuvostoliiton hajottua Venäjä ja Turkki lähenivät toisiaan ja panivat alulle lukuisia yhteistyöhankkeita. Turkki lisäsi myös kanssakäymistään niiden entisten neuvostotasavaltojen kanssa, joissa puhutaan turkinsukuisia kieliä. Niihin kuuluu muun muassa Kaspianmeren öljystä rikastunut Azerbaidžan Etelä-Kaukasiassa.

Turkin ja Venäjän politiikkaa ovat 2000-luvulla hallinneet autoritaariset johtajat Recep Tayyip Erdogan ja Vladimir Putin. Miehet näyttävät tulleen hyvin toimeen keskenään, ja voisi kuvitella, että heissä on paljon yhteistä. Ovathan molemmat esimerkiksi pyrkineet sovittamaan uskonnon uudelleen yhteen julkisen elämän kanssa, Erdogan sunnalaisen islamin ja Putin ortodoksisen kristinuskon. Kemal Atatürkin Turkissa valtioideologiana oli uskonnoton tasavaltalaisuus, Neuvostoliitossa filosofinen materialismi.

Ongelmana suhteissa ovat Venäjän ja Turkin valtioiden erilaiset intressit Syyriassa. Turkki haluaa päästä eroon Syyrian nykyisestä presidentistä osana sodan mahdollista ratkaisua ja pitää tätä tavoitetta tärkeämpänä kuin Isisin julistaman ”kalifaatin” kukistamista. Turkki ehkä pudotti venäläisen koneen vaikeuttaakseen Isisin vastaisen liittoutuman syntymistä, välikohtaus kun sattui heti Pariisin terrori-iskujen jälkeen, jolloin järkytys Isisin teoista oli Euroopassa suurempi kuin koskaan aikaisemmin.

Venäjä taas ei ainakaan ensimmäisenä katkaisisi suhteitaan Bashar al-Assadin hallitukseen, joka on sen ainoa arabiliittolainen. Läheinen suhde Assadiin on Venäjän tärkein valtti siinä verisessä geopoliittisessa pelissä, jota Lähi-idässä nyt käydään miljoonien ihmisten hengen ja hyvinvoinnin kustannuksella.

 

Arkisto: Hannu Reime, Turkki, Venäjä

 

[home] [archive] [focus]