YLE/Ykkösaamu, 21.8.2012 **** Etusivulle

Syyriassa ratkaistaan Lähi-idän tulevaisuus

Hannu Reime

Vuorossa on ykkösaamun tiistaikolumnisti Hannu Reime. Hän pohdiskelee Syyrian sisällissotaa ja sen mahdollisia seurauksia.

Kun länsivaltojen ja Neuvostoliiton välinen kylmä sota päättyi kaksi vuosikymmentä sitten, monet kommentaattorit puhuivat talouselämästä lainatuin termein ihmiskunnalle nyt koituvasta ”rauhanosingosta”. Varustelun nielemät sadat miljardit voitaisiin suunnata rakentavampiin tarkoituksiin, ja asevoimia käytettäisiin pääasiassa kriisinhallintaan. Vilkkaimmalla mielikuvituksella siunatut kirjoittajat ennakoivat historian päättymistä liberaalin demokratian ja markkinatalouden yleismaailmalliseen voittoon. Tämän läpikotaisin ideologisen yhteiskuntakäsityksen mukaan demokratia ja markkinatalous olisivat saman asian kaksi eri puolta: toista ei voisi olla ilman toista.

En usko, että päätöksentekijät kabineteissa, yleisesikunnissa tai edes suuryhtiöiden pääkonttoreissa uskoivat vakavissaan tällaisiin naiiveihin ennusteisiin. Asevarustelu on jatkunut kuten ennenkin, ja paikalliset konfliktit ovat hajottaneet valtioita ja aiheuttaneet toistuvia humanitaarisia katastrofeja. Uuden aikakauden äänekkäimmät julistajat ovat itse panneet toimeen aseellisia interventioita, joiden seuraukset ovat olleet katastrofaalisia operaatioiden kohdemaissa, Afganistanissa ja Irakissa.

Syyrian sisällissodassa panokset näyttävät olevan kovempia kuin aikaisemmissa konflikteissa parin viime vuosikymmenen aikana. Kysymys ei ole vain Syyrian hallitusjärjestelmästä, vaan siitä, millaiseksi Lähi-idän tulevaisuus muodostuu. Arabikevään myötä puhjennut sota tärkeässä Lähi-idän maassa ja viime vuosikymmenen lopulla alkanut kapitalismin kriisi ei ole miellyttävä yhdistelmä. Jotkut kommentaattorit varoittavat, että kansainvälisen suursodan puhkeaminen saattaa nyt olla lähempänä kuin kertaakaan kylmän sodan päättymisen jälkeen. Toivottavasti he ovat väärässä.

Syyrian arabitasavaltaa voi keskeisen sijaintinsa johdosta pitää avainvaltiona Arabi-idässä. Se kattaa suurimman osan historiallisesta Suur-Syyriasta, johon Turkin Ottomaanien vallan aikana ennen ensimmäistä maailmansotaa kuuluivat myös Libanonin, Palestiina/Israelin sekä Jordanian alueet. Suur-Syyria, josta arabiankielisessä kulttuurissa käytetään nimitystä Al-Sham, silvottiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen osana Britannian ja Ranskan välistä etupiirijakoa, jonka pohjana oli sodanaikainen salainen diplomatia. Ranskan ja Britannian lisäksi Turkin valtakunnan ruumiin jakamiseen oli valmistautunut myös Venäjä, jonka osalta hankkeen kaatoi vallankumous.

Syyrian sisällissodassa Iran ja Venäjä tukevat Bashar al-Assadin yhä ahtaammalle ajettua hallitusta, molemmat tietenkin omista syistään. Arabimaailmaan kuulumattoman Iranin ja Syyrian arabinationalistisen hallituksen liittosuhde perustuu reaalipolitiikalle, ei uskonnolliselle tai poliittiselle ideologialle. Vahvistuvan Venäjän ja Syyrian hallitsijoiden ystävyys palautuu Neuvostoliiton aikaan, ja sekin on puhtaasti reaalipoliittinen suhde.

Assadin hallitus tarkoittaa samaa kuin Baath-puolueen johto, salainen poliisi ja armeija. Tämä poliittinen diktatuuri on vuosikymmenien ajan nojautunut Syyrian taloudelliseen eliittiin ja osin myös uskonnollisiin vähemmistöihin maassa, jonka enemmistö on sunni-muslimeita. Assad ja hänen lähipiirinsä edustavat shiialaisuudesta lohjennutta alaviittien lahkoa. Kymmenisen prosenttia syyrialaisista kuuluu kristittyihin, pääasiassa idän vanhoihin kirkkokuntiin, joiden historia ulottuu aikaan ennen islamin valtaa. Kristittyjen piirissä Assadin poliisivaltiota on saatettu pitää turvana islamismia vastaan. Tämä on yksinkertaistettu käsitys, mutta hallitus on tietenkin parhaansa mukaan yrittänyt sitä levittää.

Assadin kaatamista tukevat Turkki, Saudi-Arabia ja Qatar sekä taustalla Yhdysvallat, Britannia ja Ranska. Saudi-Arabian ja Qatarin kaltaisten perhedynastioiden kuuluminen tähän ”demokraattiseen leiriin” selittyy sillä, että Syyrian oppositiota tukemalla ne haluavat lyödä shiialaista kilpailijaansa Irania. Varsinkin Saudi-Arabia pelkää Iranin vaikutusta maan omaan shiia-vähemmistöön.

Syyrian oppositio on kuin kaleidoskooppi, lukuisista kirjainyhdistelmistä muodostuvien järjestöjen ja puolueiden kokoelma. Voima, johon Turkki, Saudi-Arabia ja Yhdysvallat näyttävät panevan toivonsa, on Muslimiveljeskunta, sama islamistinen liike, jonka ehdokas aikaisemmin tänä vuonna valittiin Egyptin presidentiksi. Syyrian sota on vetänyt puoleensa myös ulkomaisia taistelijoita, joiden joukkoon mahtuu al-Qa'idaan kuuluviakin. Hallitus tietenkin liioittelee heidän määräänsä, jotta sen oma, hyvin rankka väkivalta näyttäisi oikeutetulta. Totta on yhtä kaikki se, että Syyriassa Yhdysvallat ja al-Qa'ida seisovat poliittisen rintamalinjan samalla puolella siinä mielessä, että molemmat haluavat Assadin kaatuvan. Yhdysvallat kääntyi tälle kannalle varsin myöhään.

Syyrian konflikti alkoi diktatuurin vastaisena rauhanomaisena kansannousuna, johon hallitus vastasi hyvin väkivaltaisesti. Selkkauksen militarisoituminen on hyödyttänyt hallitusta, koska voimankäytössä se on oppositiota vahvempi. Opposition aseistaminen taas on niiden ulkopuolisten intresseissä, jotka haluavat vaikuttaa siihen, millainen on Assadin jälkeinen Syyria. Irakilaissyntyinen tutkija Sami Ramadani on jopa sitä mieltä, että Assad olisi jo syösty vallasta, ellei selkkaus olisi muuttunut aseelliseksi. En osaa itse sanoa, kuinka oikeaan arvio osuu.

Kiinnostusta Assadin kaatamiseen lisää Yhdysvaltojen ja Israelin into heikentää Irania, josta on tehty koko läntisen maailman päävihollinen Lähi- ja Keski-idän alueella. Julkilausuttuna syynä ovat Iranin ydinhankkeet, perimmäisenä ongelmana Iranin riippumattomuus, jota ydinase vahvistaisi. En usko, että sellaista päätöksentekijää onkaan, joka ei ymmärrä, että sotatoimet Iranin ydinlaitoksia vastaan johtaisivat painajaismaisiin seurauksiin Lähi-idässä ja muualla. Siitä huolimatta Israelin pääministeri Benyamin Netanyahu kannattaa hyökkäystä Iraniin myös ilman presidentinvaaleihin parhaillaan valmistautuvien amerikkalaisten lupaa. Useimpien arvioiden mukaan pääministerillä ei ole tukenaan kabinetin enemmistöä. Kuitenkin väestönsuojelusta on jo alettu puhua suurelle yleisölle. Hyökkäys ei jäisi ilman vastatoimia, joissa kuolisi mahdollisesti suurikin määrä israelilaisia. Niinpä Netanyahun ja kumppaneiden perimmäisiä tarkoitusperiä voi vain arvailla. Olisiko hyökkäyshaluilla jotakin tekemistä paitsi Iranin myös sen kanssa, kuinka jotkut Israelissa haluaisivat ratkaista palestiinalaiskysymyksen sodan luomassa kaaoksessa?

Kulunut vertaus Lähi-idästä ruutitynnyrinä on taas kerran helppo todentaa.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Syyria, Lähi-itä, Robert Fisk

 

[home] [archive] [focus]

Site Meter