Kun Stalin kiinnostui kielitieteestä

Sitten on vuorossa tiistaiaamun kolumnisti, joka on tällä viikolla Hannu Reime. Hän kertoo eräästä omituisesta tapahtumasta Neuvostoliiton kulttuurihistoriassa lähes kuusikymmentä vuotta sitten.    

Yle Radio yhden Kirjakerhossa viime viikolla Jukka Mallinen ja Seppo Puttonen kertoivat Neuvostoliiton aikaisista kielletyistä runoista ja niihin sävelletyistä lauluista, jotka levisivät maanalaisina äänityksinä. Niiden aiheena oli usein se yhteiskunnallinen todellisuus, jonka viralliset kulissit hädin tuskin onnistuivat peittämään: rikollisuus, prostituutio ja kaikki se, minkä sanottiin olevan vain ”porvarillista jäännettä” muuten terveessä neuvostoyhteiskunnassa. Runojen vulgaareissa sanoissa ja karkealla äänellä esitetyissä lauluissa kerrottiin siitä osasta neuvostotodellisuutta, joka paljastui koko alastomuudessaan, kun yleisliittolainen järjestelmä hajosi ja sen jäämistö siirtyi Venäjän haltuun.

Yksi ohjelmassa kuulluista esityksistä oli venäläissyntyisen pariisilaisen taidegalleristin Dina Viernyn laulama ja Juz Aleshkovskin kirjoittama runo, jonka sanat veivät Neuvostoliiton voiman ja suuruuden päiviin, Stalinin aikaan, 1950-luvun alkuun. Runo tosin oli kirjoitettu myöhemmin, sillä Generalissimuksen valtakautena sellaisen kynäileminen — vaikka kuinkakin maan alla ja salassa — olisi ollut enemmän kuin uhkarohkeaa. Panoksena olisi ollut tuskin muu kuin runoilijan henki. Pysähtyneeksi kutsuttuna Brezhnevin aikana riskit olivat tuntuvasti pienempiä.

Aleshkovskin runo oli nimeltään ”Toveri Stalin!”, ja se alkoi näin: Stalin, olet suuri oppinut. Olet perehtynyt myös kielitieteen salaisuuksiin. Tällä rivillä viitataan yhteen merkilliseen episodiin Neuvostoliiton kulttuurihistoriassa, artikkeliin, jonka Stalin vanhoilla päivillään kirjoitti kielestä ja kielitieteestä.

Kuten tunnettua Stalin oli kiinnostunut tieteestä, taiteesta ja kulttuurista yleensä ja puuttui niihin usein henkilökohtaisesti tavalla, jonka saivat kauhukseen kokea niin perinnöllisyystieteilijät kuin säveltäjätkin. Stalinin väliintulo johti yleensä ”puhdistuksiin”, yöllisiin pidätyksiin, kuulusteluihin ja kidutukseen sekä lopulta junalippuun vankileirille karjavaunuluokassa.

Arvostettu kulttuurihenkilö saattoi joutua viettämään unettomia öitä odottaen pelolla hetkeä, jolloin hänen hienon asuntonsa ovelle koputetaan. On sanottu, että yhteiskunnalliselle kulttuurieliitille neuvostotodellisuus Stalinin aikana oli joko paratiisi tai helvetti: suljettujen klubien herkkuja ja muita ylellisyyksiä, joista tavalliset ihmiset eivät osanneet edes haaveilla, tai pidätys ja katoaminen Gulagiin, vankileirien saaristoon. Tätä surrealistista todellisuutta kuvaa Mihail Bulgakov hienossa romaanissaan Mestari ja Margarita, jonka suomenkielinen käännös on saanut mielestäni turhan raflaavan nimen Saatana saapuu Moskovaan. Bulgakovin unenomainen mestariteos on tietenkin paljon muutakin kuin vain erään yhteiskunnallisen todellisuuden — stalinismin — irvokas kuvaus. Hyvää kirjallisuutta voi aina lukea monin tavoin.

Mutta palataan Staliniin ja kielitieteeseen. Kielen tutkiminen samoin kuin kaikki muukin kulttuurityö ei senaikaisessa Neuvostoliitossa ollut mitään ”taidetta taiteen vuoksi”, vaan yhden rintaman poliittista taistelua. Neuvostoliittolaista kielitiedettä olivat parin vuosikymmenen ajan hallinneet edesmenneen akateemikon Nikolai Marrin teoriat. Syntyperältään georgialais-skottilainen Marr oli aloittanut tutkijanuransa jo tsaarin aikana. Stalinin lujittaessa valtaansa 1920-luvun loppupuolelta alkaen Marr teorioineen kohosi neuvostolingvistiikan johtavaksi auktoriteetiksi.

Nikolai Marr oli lahjakas tutkija, mutta hänen teoriansa kielestä muuttui yhä omituisemmaksi. Marrin mukaan kieli on täysin sidoksissa yhteiskuntaluokkaan: porvari ja proletaari eivät puhu samaa kieltä, venäjä oli eri kieli tsaarin Venäjällä kuin valtiossa, jota alettiin kutsua Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitoksi.

Marrin ympärille kerääntyi joukko hännystelijöitä, jotka akateemikon kuoleman jälkeen tällä vulgaarimarxilaisella teoriallaan hallitsivat ja kahlitsivat neuvostoliittolaista kielentutkimusta. 1940-luvun lopulla iäkäs Stalin kiinnostui kielitieteestä ja pyysi toimittamaan itselleen alan kirjallisuutta. Joitakin ansioituneita Marrin käsitysten vastustajia oli jo sitä ennen päästetty pannasta.

Julkinen ilmapiiri Neuvostoliitossa tuli entistäkin vainoharhaisemmaksi Stalinin viimeisinä vuosina samalla, kun kansainvälinen jännitys kiristyi ja uuden sodan vaara kasvoi. Neuvostodiktaattori pysyi kuitenkin vaiti ja antoi alaistensa kommentoida maailmanpolitiikkaa.

Sitten yllättäen, kesäkuun 20. päivänä vuonna 1950, Pravdassa ilmestyi Stalinin artikkeli ”Marxismista ja kielitieteestä”. Venäläinen historioitsija Roi Medvedev kertoo, kuinka yliopistossa samana päivänä meneillään olleet tentit keskeytettiin ja opiskelijat ja opettajat määrättiin aulaan kuuntelemaan kovaäänisistä, kun Stalinin artikkelia luettiin radiossa. Lukijana oli Neuvostoliiton tunnetuin radioääni Juri Levitan, joka toisen maailmansodan aikana oli lukenut kaikki ylipäällikön päiväkäskyt ja kertonut neuvostokansalaisille tärkeimmät taistelutiedot.

Roi Medvedev muistelee, kuinka kuulijat täydellisen hiljaisuuden vallitessa keskittyivät iskostamaan mieliinsä artikkelin joka ikisen sanan. Akateeminen yleisö ymmärsi heti, mistä oli kysymys. Stalin antoi luvan tutkia kieltä siihenastista vapaammin: kieli ei ole suoraan tekemisissä jonkin yhteiskuntaluokan kanssa. Tarvittiinko Englannissa feodaaliherrojen ja talonpoikien kanssakäymisessä tulkkia, Stalin kysyi Marrin opetuksia irvaillen. Ei, hän vastasi retoriseen kysymykseensä: kielellä on muodollinen puolensa, joka ei muutu yhteiskunnan muuttuessa, ei edes vallankumouksessa. Stalin myös julistautui vapaan tutkimuksen puolustajaksi: tiede ei voi edistyä ilman kritiikin vapautta, hän kirjoitti.

Viisi päivää artikkelin ilmestymisen jälkeen Koreassa puhkesi sota. Neuvostoliiton johtaja ei puuttunut siihen sanallakaan. Hän oli sanonut sanansa, ei Koreasta, ei suursodan vaarasta, ei edes kommunistien keskinäisistä asioista, vaan kieltä koskevista teoreettisista käsityksistä.

Yhteiskunnassa ja laajemmassa kulttuurissa kielitiede on pieni ja marginaalinen alue. Mutta hetken aikaa se nostettiin tärkeimmäksi aiheeksi neuvostojulkisuudessa. Suuri yleisö unohti nopeasti koko episodin. Pienelle osalle akateemista maailmaa Generalissimuksen väliintulo oli antanut jonkin verran älyllistä liikkumatilaa. Hintana tästä — voisiko sanoa vapaudesta — oli se, että jokaisessa kieltä käsittelevässä artikkelissa oli siitä lähtien viitattava Stalinin kirjoitukseen. Tapahtuma kertoo paljon tuon ajan Neuvostoliitosta yleensä. Kyseessä oli itämainen hirmuvaltius ja mielivalta. Sitä oli kuitenkin koristeltu myönteisillä viittauksilla, joihinkin valistusajan aatteisiin, jotka olivat suodattuneet neuvostomarxismin kautta.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Kielet