YLE/Ykkösaamu, 3.5.2011 **** Etusivulle YLE/Ykkösaamu, 3.5.2011 **** Etusivulle
Hannu Reime
Vuorossa on tämänviikkoinen tiistaikolumnistimme Hannu Reime. Hän pohdiskelee kansallisuusaatetta ja sellaiseen aina liittyviä myyttejä.
Kun kansallismielinen puolue Perussuomalaiset nyt on saavuttanut yhden kaikkien aikojen suurimmista vaalivoitoista Suomen eduskunnan historiassa, päätin tarttua kirjaan, joka jo jonkin aikaa on odottanut lukemistaan pöydälläni. Opuksen on kirjoittanut israelilainen historioitsija Shlomo Sand, joka etsii vastausta kysymykseen, milloin ja kuinka juutalaiset kansana keksittiin. Tällaisella otsikolla kirja ilmestyi hepreaksi kolme vuotta sitten ja pysyi useiden viikkojen ajan bestsellerinä kotimaassaan Israelissa. Ranskan- ja englanninkieliset käännökset ovat niin ikään olleet myyntimenestyksiä. Kirjoittajan teesit, jotka sinänsä eivät ole uusia eivätkä sensaatiomaisia, ovat nostattaneet vastaväitteitä monilla tahoilla ympäri maailmaa, pääasiassa kuitenkin ammattihistorioitsijoiden suppean piirin ulkopuolella.
Yhtenä syynä kohuun on ilman muuta israelilaisten ja palestiinalaisten tulehtunut selkkaus, jossa Israel joka ikinen päivä nöyryyttää miehitettyjen alueiden palestiinalaisia samalla, kun ”rauhanprosessi” on enää pelkkää julmaa pilaa. Shlomo Sandin kirja ei kuitenkaan käsittele päivänpolitiikkaa. Yleisellä tasolla se tarkastelee kansallisuusaatetta, joka sopivien voimasuhteiden ja konjunktuurien vallitessa voi onnistua toteuttamaan haaveensa, mistä taas on monenlaisia seurauksia: myönteisiä kuten uusien kirjakielten ja kansallisten kulttuurien synty, mutta myös ja hyvin usein väkivaltaisia konflikteja toisten kansakuntien kanssa. Sandin kirjan johtoaiheena on juutalaisen nationalismin eli siionismin kritiikki. Kirjoittaja pyrkii osoittamaan myyteiksi eräät siionismin historialliset oletukset. Vastaavanlaista kuvainkaatoa voi kohdistaa poikkeuksetta kaikkiin muihinkin kansallismielisiin politiikan virtauksiin.
Shlomo Sand omistaa kirjansa kuusikymmentä ensimmäistä sivua kysymykselle, mikä on kansakunta, ja mitä tällä sanalla oikeastaan tarkoitetaan nykyisessä kielenkäytössä. Kansakunnan ideahan esimerkiksi täällä Suomessa syntyi joidenkin, pääasiassa ruotsinkielisten intellektuellien päässä suuriruhtinaskunnan aikana 1800-luvulla, silloin tosin ei puhuttu intellektuelleista, vaan sivistyneistöstä. Samanlainen kehitys toteutui myös monissa muissa itäisen Euroopan maissa.
Sand on ottanut kirjansa motoksi tunnetun yhteiskuntatieteilijän Karl Deutschin ironisen määritelmän: kansakunta on joukko ihmisiä, joita yhdistää väärinkäsitys omasta historiasta ja inho naapureita kohtaan. Deutsch tiesi, mistä puhui, sillä hän oli syntynyt saksankieliseen perheeseen tšekkienemmistöisessä Prahassa vähän ennen Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian hajoamista. Fasismin vastustajana Deutsch joutui pakenemaan Yhdysvaltoihin vuonna 1938, kun Natsi-Saksa alkoi silpoa Tšekkoslovakiaa Ranskan ja Britannian taivuttua Führerin painotukseen. Tekosyykseen Hitler oli ottanut niin sanottujen sudeettisaksalaisten oikeuksien puolustamisen slaavilaisenemmistöisessä Tšekkoslovakian tasavallassa.
Kansallismieliseen ideologiaan liittyy aina käsitys tai — jos Karl Deutschia on uskominen — väärinkäsitys siitä, että kansakunnat ovat olleet olemassa ikiajat, että niiden synty ajoittuu tuhansien vuosien takaiseen, usein vielä suureksi ja kunniakkaaksi kuviteltuun kulta-aikaan. Kuitenkin kansakunnat ja modernit kansallisvaltiot ovat vain noin parinsadan vuoden ikäisiä. Ihmiskunnan järjestäytyminen kansallisvaltioiksi näyttää edenneen jotakuinkin samanaikaisesti teollisen kapitalismin kehittymisen kanssa. Kirjoittaessaan nationalismista Shlomo Sand korostaa, että hän ei viittaa tällä termillä mihinkään fanaattiseen kiihkoiluun, vaan hyvin arkiseen tietoisuuteen. Tätä kohtaa lukiessa mieleeni tuli kilpaurheilu, jossa oman maan menestystä ilman hetkenkään miettimistä pidetään myönteisenä asiana. En usko, että suomalaiset ovat tässä yhtään sen isänmaallisempia kuin kansalaiset muissakaan maissa.
Shlomo Sandin kirjan pääväitteitä on se, että mitään kollektiivista juutalaisten joukkokarkotusta Palestiinasta ei tapahtunut sen jälkeen, kun roomalaiset olivat kukistaneet heidän valtaansa vastaan nousseiden juudealaisten kapinat ajanlaskumme toisella vuosisadalla. Karkotus on kristittyjen piirissä myöhemmin syntynyt juutalaisvastainen myytti siitä, kuinka Jumala rankaisi ”Kristuksen murhaajia”. On mielenkiintoista, että lähes kaksituhatta vuotta myöhemmin maallistuneet ja osin jopa militantin ateistiset siionistit asettivat tavoitteekseen juutalaisten ”paluun” ikivanhaan kotimaahansa. Maallinen kansallisuusaate imi voimansa uskonnollisesta mytologiasta.
Mikä sitten selittää juutalaisten suhteellisen suuren määrän kaikkialla Välimeren alueella Rooman vallan aikana? Shlomo Sandin ja monien muidenkin tutkijoiden mukaan selitys on yksinkertainen: juutalaiset harrastivat käännytystyötä, josta luovuttiin vasta 300-luvulla, kun kristinuskosta alkoi tulla uusi valtauskonto. Juutalaisuushan on yhden lahkonsa, kristinuskon, lailla yhtä kaikki uskonto, johon voi kääntyä, ja josta voi myös luopua.
Toinen kysymys kuuluu: mitä Palestiinan juutalaisille tapahtui sen jälkeen, kun roomalaiset olivat tehneet lopun heidän hallinnostaan? Suurin osa jatkoi jokapäiväistä elämäänsä maanviljelijöinä kuten ennenkin. Ja kun muslimit valtasivat Palestiinan 600-luvulla, monet juutalaisista kääntyivät islaminuskoon. Näin ollen huomattava osa niistä ihmisistä, joita uutisissa nykyisin kutsutaan palestiinalaisiksi tai Palestiinan arabeiksi, saattaa hyvinkin olla muinaisten juutalaisten jälkeläisiä. Juuri tästä syystä eräät merkittävät siionistijohtajat uskoivat vielä 1920-luvun alussa, että Palestiinan arabit assimiloituisivat rauhanomaisesti uusiin juutalaissiirtolaisiin. Palestiinalaisten vastarinta romahdutti tällaiset melko naiivit toiveet, eikä heidän muinaista juutalaisuuttaan sittemmin enää haluttu pitää esillä.
Shlomo Sand korostaa — mielestäni aivan oikein — että näillä lähes kaksituhatta vuotta vanhoilla tapahtumilla ei ole minkäänlaista merkitystä suuntaan tai toiseen pohdittaessa nykypäivän Israel/Palestiinaa ja oikeudenmukaista ratkaisua siellä. Vastaansanomaton tosiasia on se, että maassa asuu kaksi kansakuntaa, joista toista kutsutaan israelilaisiksi ja toista palestiinalaisiksi. Kumpikaan niistä ei ole ikivanha: molemmat ovat syntyneet keskinäisessä konfliktissa vasta 1900-luvulla ajanlaskumme alkamisen jälkeen. Myyttien kaataminen ei vielä lopeta väkivaltaisia poliittisia konflikteja. Sillä on kuitenkin huomattava terapeuttinen vaikutus tässä kansallismielisten poliittisten intohimojen riivaamassa maailmassa.
Shlomo Sand, The Invention of the Jewish People. Verso 2010.
Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Lähi-itä