YLE/Ykkösaamu, 1.12.2015 **** Etusivulle

Rotubiologiaa Ruotsissa (ja muuallakin)

Hannu Reime

Ruotsissa kukoisti maailmansotien välisenä aikana sittemmin huonoon huutoon joutunut rotubiologia. Aiheesta kirjoitetaan juuri palkitussa tietokirjassa, josta kertoo tämänviikkoinen tiistaikolumnistimme Hannu Reime.

Luin viikonvaihteessa Tieto-Finlandian tänä vuonna voittaneen Tapio Tammisen kirjan Kansankodin pimeämpi puoli. Kirja käsittelee eräitä äärioikeistolaisia aatevirtauksia ja ilmiöitä, joita tekijän mukaan on esiintynyt huomattavan paljon Ruotsissa. Samalla piirtyy laaja, historiallinen panoraama tällaisista ajatuskuluista muuallakin, vaikka painopiste on naapurimaassamme. Syyriasta ja Irakista pakenevien ihmisten virta Eurooppaan ja sen nostattama muukalaisviha tekevät kirjasta ajankohtaisen, mikä on ehkä vaikuttanut palkintopäätökseen sen lisäksi, että teksti on sujuvaa ja mukaansatempaavaa.

Folkhemmet, 'kansankoti', on iskusana, joka liitetään ruotsalaiseen sosialidemokratiaan ja hyvinvointivaltioon. Sen esitti sosialidemokraattien johtaja ja myöhempi pitkäaikainen pääministeri Per Albin Hansson vuonna 1928 kuuluisassa puheessaan, jossa hän vertasi hyvää yhteiskuntaa hyvään kotiin: hyvässä kodissa ei ole etuoikeutettuja eikä jälkeen jätettyjä, ei lellikkejä eikä kaltoin kohdeltuja.

Kansankodin idea ei kuitenkaan lähtenyt työväenliikkeen piiristä, vaan Ruotsissa sen esitti konservatiivinen valtio-oppinut Rudolf Kjellén. Ajatus palautuu Otto von Bismarckiin, rautakansleriin, joka 1800-luvun loppupuolella toteutti sosiaalipoliittisia uudistuksia lujittaakseen yhdistyneen Saksan yhteiskunnallista vakautta ja viedäkseen pohjaa kasvavalta marxilaisvaikutteiselta työväenliikkeeltä ja internationalismilta.

Niin kuin kaikki poliittiset iskusanat, niin myös 'kansankoti' kelpaa monenlaiseen käyttöön. Kansankokonaisuuden lujittaminen tasaamalla luokkaeroja kuului myös sotienvälisten fasististen puolueiden ohjelmaan, kutsuivathan natsit itseään kansallissosialisteiksi.

Kun sosialidemokraatit nousivat Ruotsin ykköspuolueeksi 1930-luvulla ja kansankotia alettiin rakentaa, ei ajan ilmapiiri senaikaisessa Euroopassa voinut olla vaikuttamatta myös niihin ajatuksiin, joita sosialidemokraattien johtajat esittivät. Ruotsi oli viime vuosisadan alkupuolella rotubiologian ja eugeniikan johtava maa, ja siellä kuten muuallakin säädettiin pakkosterilisaatiolakeja, jotka myöhempinä vuosikymmeninä on kumottu.

Ruotsin valtiopäivillä päätettiin vuonna 1922 itsenäisen rotubiologisen tutkimuslaitoksen perustamisesta Uppsalaan. Laitos toimi tällä nimellä vuoteen 1958, jolloin se muutettiin lääketieteellisen genetiikan instituutiksi ja yhdistettiin Uppsalan yliopistoon. Lakialoitteen laitoksen perustamisesta oli aikoinaan tehnyt kaksi kansanedustajaa, toinen sosialidemokraateista, toinen maalaisliitosta. Laitosta johti pitkään Ruotsin maineikkain rotubiologi Hermann Lundborg, akateemisesti ansioitunut lääketieteen tutkija.

Sotienvälisenä aikana pidettiin ihmisiin sovellettua rotubiologiaa ja rodunjalostusta, eugeniikkaa, täysin hyväksyttynä ja kunniallisena akateemisena tutkimusalana. Natsit eivät näissä aatteissa olleet yksin, vaan edustivat vain niiden äärimmäistä ja fanaattisinta laitaa.

Silloiseen eurooppalaiseen ajanhenkeen kuului uskomus ihmiskunnan jakautumisesta tarkkaan rajattuihin rotuihin. Kauhistuttavana asiana pidettiin ”rotujen sekoittumista”. Ajan Zeitgeist paljastuu hyvin viime vuosisadan alkupuolen tietosanakirjoista, jotka omistivat anteliaasti palstatilaa hakusanalle ”Ihmisrodut” runsaine valokuvineen eri ”rotutyypeistä”.

Ruotsalaiset sosialidemokraatit hyväksyivät ajatuksen ”profylaktisesta sosiaalipolitiikasta … paremman ihmismateriaalin luomiseksi” niin kuin Alva ja Gunnar Myrdal kirjoittivat vuonna 1934. Eivät he silti rotuoppeja nielleet. Vähän ennen sodan puhkeamista Gunnar Myrdal kirjoitti yksityiskirjeessä, että sterilisaatiopolitiikka ”haisee natsismilta.”

Alva ja Gunnar Myrdal olivat ruotsalaisen sosialidemokratian ja hyvinvointivaltion johtavia teoreetikoita. Tapio Tamminen siteeraa heidän kirjoitustaan, jossa todetaan, että ”jos Yhdysvaltojen mustat tai Puolan juutalaiset käyttäytyvät heidän rodulleen tyypillisellä tavalla, se johtuu kasvatuksesta.” Kirjoittajien tarkoitus oli varmasti hyvä ja näitä sorrettuja vähemmistöjä puolustava. Silti teksti rotuviitteineen heijastelee 1930-luvun henkeä. Nykyisin rasistitkin peittelevät ajatuksiaan puhuen yleensä kernaammin ylikäymättömistä kulttuurieroista kuin ihmisroduista.

Tammisen kirja sisältää mielenkiintoista tietoa rasististen aatteiden synnystä ja niiden kannattajista Euroopassa noin parisataa vuotta sitten. Myytit arjalaisista ja seemiläisistä roduista perustuivat historiallisen kielitieteen tutkimustuloksiin. Niissä oli osoitettu, että useimmat Euroopan kielet kuuluvat samaan suureen indoeurooppalaiseen kielikuntaan, jonka tytärkieliä puhutaan myös Keski-idässä ja Intian niemimaalla. Muinaisten juutalaisten kielet, heprea ja aramea, kuten myös arabia taas ovat osa seemiläistä kieliperhettä. Näistä tosiasioista sitten pääteltiin, että olisi olemassa jokin arjalainen ihmisrotu ja sitä hallitsemaan pyrkivä juutalainen rotu.

Linkkiä Intiaan korostettiin erityisesti natsi-ideologiassa viime vuosisadalla. Esimerkiksi natsipuolueen tunnus, hakaristi, otettiin hindujen kuvasymboliikasta. Häkellyttävintä on, että monet pitkälle koulutetut ihmiset, lääkärit, tohtoriksi väitelleet ja yliopistojen professorit saattoivat uskoa näihin myytteihin ja niistä siinneeseen rotubiologiseen kallonmittaukseen.

Yksi oudoimmista hahmoista, jonka Tapio Tamminen vyöryttää lukijan eteen, on ”Hitlerin jumalatar”, Savitri Devi, joka yhdisti natsismin ja hindumystiikan esoteeriseksi arjalaisuskonnoksi. Syntyjään kreikkalais-ranskalainen Devi, alkuperäiseltä nimeltään Maksimiani Portas, piti Hitleriä 1900-luvun suurimpana ihmisenä. Devi oli myös kiihkeä eläinaktivisti ja kiinnostui varhain niin sanotusta syväekologiasta.

Kirjan lopussa palataan nykypäivään. Ruotsissa on ollut lukuisia väkivallantekoja maahanmuuttajia vastaan jo pitkän aikaa, ja ilmapiiri siellä samoin kuin muuallakin Euroopassa on koko ajan kiristynyt. Kirjoittaja pitäytyy viisaasti ennustamasta tulevaisuutta, mutta yhdessä asiassa hän on varmasti oikeassa: ne jihadistit, jotka syyllistyivät Pariisin terrorihyökkäyksiin, ja ”valkoisen Euroopan” puolustajat seisovat samassa veneessä.” Toisen menestys ruokkii myös toista.

 

Arkisto: Hannu Reime, Tiede ja opetus

 

[home] [archive] [focus]