YLE/Ykkösaamu, 18.10.2011 **** Etusivulle YLE/Ykkösaamu, 18.10.2011 **** Etusivulle
Hannu Reime
Vuorossa on ykkösaamun tiistaikolumnisti, tällä viikolla Hannu Reime. Hän pohtii tulevia presidentinvaaleja ja presidentin valtaa yleensä.
Suomen kansalaiset valitsevat ensi tammikuussa tasavallan presidentin, joka ottaa luottamustehtävänsä vastaan maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Tulevalla presidentillä on itsenäisen Suomen historiassa vain yksitoista edeltäjää. Presidenteistä useimmat olivat virkaan astuessaan jo ohittaneet elämänsä lakipisteen, jotkut olivat jopa vanhuksia. Oivalsin juuri, että jos tulevien vaalien gallup-suosikki, kokoomuksen Sauli Niinistö voittaa vaalit, hänestä tulee ensimmäinen tasavallan presidentti, joka on itseäni nuorempi.
Presidentillä ei ole enää samanlaista vahvaa asemaa kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Hänen valtaoikeuksiaan on karsittu, ja muutokset on kirjattu vuonna 2000 voimaan tulleeseen perustuslain uudistukseen. En kuitenkaan usko, että presidentin tehtävää nyt tavoittelevat ehdokkaat, jotka kaikki ovat läpikotaisin poliittisia henkilöitä, olisivat pyrkimässä seremoniamestariksi virkaan, jonka hyviä puolia ovat vain suuri arvostus ja viran tarjoama mukava elämä. Kyllä heistä jokaisella on vahva halu vaikuttaa asioihin niin paljon kuin voi. Tuskin kukaan heistä enää mielisi puuttua yliopiston professoreiden nimityksiin niin kuin Kekkonen voimansa päivinä teki, mutta ulko- ja turvallisuuspolitiikka on jätetty alueeksi, jossa presidentillä on edelleen merkittävää valtaa. Vahvan presidentin ajat eivät vieläkään ole kovin kaukana takanapäin, mikä olisi hyvä pitää mielessä nyt, kun tulevat vaalit takaavat poliittista viihdettä tammikuuhun asti.
Vallasta puhuttaessa harvoin korostetaan sitä, että presidentti valitaan kuudeksi vuodeksi ja hänet voi erottaa vain valtakunnanoikeus rikoksesta syytettynä. Koska presidentti voidaan valita uudelleen toiselle kaudelle, yksi henkilö voi olla tasavallan korkeimmassa luottamustehtävässä 12 vuotta. Se on pitkä aika.
On totta, että pääministerillä on nykyisin enemmän valtaa kuin presidentillä. Pääministerin vallankäyttöä kontrolloi kuitenkin eduskunta, joka pystyy erottamaan hänet milloin vain. Mitään muodollista estettä siihen ei ole. Riittää, että eduskunnan enemmistö on tyytymätön pääministerin toimintaan. Pääministeri voi menettää virkansa, vaikkei tekisikään mitään rikollista.
Eri puolueiden suhtautuminen presidentin valtaoikeuksiin on mielenkiintoisella tavalla muuttunut viime aikoina. Asiasta ei ole kovin paljon kirjoitettu, enkä ole törmännyt myöskään siitä tehtyihin tutkimuksiin. Aihe voisi hyvinkin olla muutaman gradun tai väitöskirjan arvoinen.
Vahvaa presidenttiä on historiallisesti kannattanut poliittinen oikeisto, kun taas vasemmisto ja työväenliike ovat puolustaneet eduskunnan valtaa: ei muuta johtajaa, ei luojaa, kuten Kansainvälisen tunnetussa säkeessä lauletaan. Pariisin kommuunin ajoilta, keväältä 1871 periytyvän laulun ranskankieliset sanat tuovat alkuperäisen ajatuksen suomalaista käännöstä paremmin esiin:
Il n'est pas de sauveurs suprêmes,
ni Dieu, ni César, ni tribun.
sananmukaisesti: ei ole korkeimpia pelastajia, ei Jumalaa, ei keisaria, ei (kansan)tribuunia. Laulun sanoittaja, kommuuniin radikaaliin demokratiaan osallistunut Eugène Pottier selvästikin ymmärsi sen, että keskitetty vallankäyttö myös kansan tai kansalta saadun valtuutuksen nimissä voi olla vaarallista. Turha sanoakaan, että sosialismin ja työväenliikkeen historiassa on sittemmin riittänyt diktatorisia kansantribuuneja enemmän kuin tarpeeksi.
Suhtautumisessa vahvaan presidentinvaltaan ainakin täällä Suomessa oikeisto ja vasemmisto näyttävät vaihtaneen paikkaa. Kokoomus, itsenäisyyden aamunkoiton kuningaspuolue, on nykyisin heikon presidentin ja vahvan parlamentin kannalla, kun taas historiallisen työväenliikkeen perilliset, SDP ja Vasemmistoliitto, vastustavat presidentin vallan karsimista.
Poikkeuksiakin tietysti on. Olihan ensimmäinen SDP:stä valittu presidentti Mauno Koivisto se, joka vahvisti parlamentaarista järjestelmää Kekkosen pitkän valtakauden jälkeen.
Toisaalta oikeistosta löytyy varmasti vahvan presidenttivallan kannattajia, ellei muista niin historiallisista syistä. Ja vasemmalla taas on joitakin yksittäisiä henkilöitä, jotka arvostelevat vahvaa presidenttiä. Vasemmistoliiton ja sen edeltäjän SKDL:n entinen kansanedustaja Esko Helle totesi pari viikkoa sitten Suomen Kuvalehdelle lähettämässään lukijakirjeessä, että ”suurimmat uhat parlamentarismiimme ovat kohdistuneet vahvan presidentinvallan taholta.” Valtiopäiväneuvos Helle kutsui Suomen Kuvalehteä julkaisuksi, joka ”on vuosikymmenien ajan ollut presidentin vahvan poliittisen vallan tukija.”
Toinen tunnettu vasemmistolainen presidentinvallan arvostelija on emeritusprofessori Antero Jyränki, joka valtiosääntöoikeuden tuntijana on kirjoittanut aiheesta paljon. Nykyisistä vasemmiston aktiivipoliitikoista SDP:n Erkki Tuomioja kuuluu niihin harvoihin, jotka ovat suhtautuneet kriittisesti vahvaan presidenttiin. Tuomioja kieltäytyi asettumasta Kekkosen valitsijamieheksi vuonna 1978. Viisi vuotta aikaisemman poikkeuslain ohella nuo vaalit merkitsivät poliittisen demokratian alennustilaa Suomessa. Vakavasti sairasta Kekkosta kannatti kokoomuksesta kommunisteihin ulottunut yhteisrintama.
Sosialidemokraattien ja vasemmistoliiton kannatus vahvalle presidentille selittynee ainakin osaksi puhtaalla periaatteettomalla opportunismilla. Kolme tuoreinta presidenttiä ovat tulleet SDP:stä ja ratkaisevalla kierroksella saaneet tietenkin myös vasemmistoliitto/SKDL:n tuen. Joitakin vasemmistolaisia on vahvassa presidentissä miellyttänyt Nato-vastaisuus, mutta se pitää paikkansa vain Halosesta ja sitä ennen Koivistosta. SDP:stä tullut Ahtisaari on innokas Nato-mies.
Voi olla niinkin, että vasemmiston perinteelliset kannattajat ja laajemmatkin kansalaispiirit näkevät vahvan presidentin turvana markkinavoimien raatelemassa ja suuryhtiöiden diktatuurin hallitsemassa maailmassa. Parlamentaarinen enemmistöhallitushan näyttäytyy ja myös käyttäytyy tässä ympäristössä pikemminkin kapitalismin toimeenpanevana komiteana kuin kansalaisten enemmistön tahtoa heijastavana demokraattisena elimenä. Diagnoosi on varmasti oikea. Oma vaatimaton käsitykseni kuitenkin on, että jos kapitalistisen talouden tuottamiin ongelmiin tarjotaan ratkaisuksi vahvaa ja vallantäyteistä miestä tai naista, silloin mennään ojasta allikkoon. Sen on historia monta kertaa osoittanut.
Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, Nato, Suomen poliittinen ja sosiaalinen elämä