Poliitikon arvot ja pätevyys

Hannu Reime

Vuorossa on tiistaikolumnistimme, joka tällä viikolla on Hannu Reime. Hän pohtii kysymystä, mitä tarkoittaa ”pätevyys” politiikassa, ja mitä se merkitsee esimerkiksi irakilaisille.  

Kun ulkoministeri Ilkka Kanervan yksityiselämästä on viime päivinä kohuttu julkisuudessa, ovat ministerin poliitikkokollegat yksimielisinä todenneet, että Kanerva kuitenkin on hoitanut työnsä hyvin. ”Ansioituneeksi ja päteväksi” häntä kutsuu jopa ulkoministerin vaihtamista vaativa kokoomuksen kansanedustaja, ja samaa mieltä ovat puoluejohtaja Kataisesta alkaen muutkin asiaa kommentoineet kokoomukselaiset.

Tällaisia kannanottoja kuunnellessa tulee mieleen kysymys, mitä tarkoitetaan sillä, että poliitikko on pätevä työssään ja toimissaan. Onko Kanervan kohutun yksityiselämän suhde viranhoitoon hieman samanlainen kuin vaikkapa juopon ammattimiehen suhde työhönsä? Useinhan kuulee sanottavan jostakusta elämäntavoiltaan hieman epäsäännöllisestä henkilöstä, että hän ryyppää liikaa ja saattaapa hakata vaimoaankin, mutta kirvesmiehenä tai maalarina tai autonkorjaajana hän on pätevä ja tekee hyvää työtä.

Ihmistä arvioitaessa on varmaan järkevää erottaa toisistaan hänen elämäntapansa sekä toisaalta ahkeruus ja pätevyys työssään. Kuitenkin kun kysymys on poliitikosta, jokin tässä rinnastuksessa muuhun työhön ei oikein tunnu osuvan kohdalleen.

En tarkoita sitä, etteikö myös politiikassa olisi suotavaa erottaa yksityinen ja julkinen elämä toisistaan. Se on varmaan yhtä perusteltua kuin kaikilla aloilla. Ongelmana on se, voidaanko poliitikon työ ja siihen kuuluva poliittisen viran hoito täysin rinnastaa muuhun työhön.

Rakennustyöläinen on pätevä, jos uusi talo hänen jäljiltään on kestävä eikä heti romahda, maalari, jos maali pysyy seinässä, ja autonkorjaaja, jos auto tulee kuntoon. Samoin voidaan insinöörin, lääkärin ja muiden ammattilaisten työtä arvioida perustein, joista kaikki ovat suurin piirtein tai ainakin periaatteessa yhtä mieltä.

Nyt voi kysyä, mitä Ilkka Kanerva on tehnyt, kun hänestä sanotaan, että hän on ulkoministerinä ansioitunut ja pätevä. Ainakin hän on matkustanut paljon ja epäilemättä hoitanut tunnollisesti kaikki virkaansa kuuluvat tehtävät. Varmasti hän on myös perehtynyt hoitamiinsa asioihin hyvin ja huolella.

Eikö Kanerva kuitenkin ole myös tehtäväänsä valittuna poliitikkona toteuttamassa jotakin poliittista linjaa? Kysymys on arvoista, jotka ainakin demokraattisen teorian mukaan ovat yhteisiä hänelle ja hänen valitsijoilleen, vaikkei ulkoministeriä nyt aivan suoraan tehtäväänsä valitakaan.

Tältä kannalta katsoen ei ole olemassa mitään objektiivisia perusteita, joilla voitaisiin sanoa esimerkiksi, että Ilkka Kanerva hoitaa ulkoministerin tehtäviä pätevämmin kuin hänen edeltäjänsä Erkki Tuomioja. Vastaavanlaisia perusteita ei tietenkään ole päinvastaisellekaan väitteelle.

Tultuaan virkaansa vuosi sitten Kanerva sai heti kutsun Washingtoniin. Se oli diplomaattinen signaali — totta kai — siitä, että Suomen ulkoministeriksi oli tullut henkilö, joka suhtautuu edeltäjäänsä myönteisemmin — en sano Yhdysvaltoihin, vaan Yhdysvaltojen politiikkaan. Samalla ne, jotka kannattavat läheisempiä suhteita viralliseen Washingtoniin, saivat mieleisensä ulkoministerin. Tätä ehkä tarkoittaa se, että Ilkka Kanerva on ansioitunut ja pätevä.

Poliitikon toimia ei voida arvioida objektiivisesti ottamatta ainakin periaatteessa huomioon niitä arvoja ja tavoitteita ja päämääriä, joita hän edustaa, joita hän ajaa, ja joihin hän pyrkii.

Onko Vladimir Putin hoitanut hyvin nyt päättyvän virkakautensa tehtävät Venäjän presidenttinä? Monien venäläisten mielestä on. Näin ajatteleviin eivät kuitenkaan kuulu tšetšeenit raunioiksi ammutussa Groznyssa tai ne venäläiset, joiden mielestä maan kahdet viime vaalit olivat naurettavia farsseja.

Näinä päivinä on kulunut viisi vuotta siitä, kun amerikkalaiset sotilaat alkoivat toteuttaa ylipäällikkönsä — presidentti Bushin — käskyä, ja hyökkäsivät Irakiin. Oliko Irakin valtaus hyvin valmisteltu ja onko presidentti sen jälkeen johtanut asevoimiensa toimintaa pätevästi tässä vallatussa maassa?

Pelkkä kysymys kuulostaa irvokkaalta. Oikeutta hyökätä Irakiin ei Yhdysvalloilla tietenkään ollut, mutta edes pätevyydestä ei Irakin yhteydessä voida puhua. Vakaiden olojen luominen Kaksoisvirran maahan on osoittautunut amerikkalaisille ja heidän liittolaisilleen paljon, paljon vaikeammaksi kuin oli Saddam Husseinin horjuvan diktatuurin kaataminen keväällä viisi vuotta sitten.

Viime vuonna olot Irakissa rauhoittuivat jonkin verran. Rauhoittuminen merkitsi sitä, että kaikkien osapuolten poliittis-sotilaallinen väkivalta vaati kuukaudessa ”vain” alle tuhat kuolonuhria, kun kuukausittainen uhrien lukumäärä vuonna 2006 oli kahdesta kolmeen tuhatta.

Varovaisimpien arvioiden mukaan kuluneen viiden vuoden aikana on 150 00-200 000 irakilaista menettänyt henkensä ”epänormaalilla” tavalla. Se on minimimäärä ihmisiä, joitten elämän väkivaltaisesta katkaisemisesta presidentti Bush, varapresidentti Cheney ja muut hyökkäyspäätöksen tehneet ovat suoraan tai epäsuorasti vastuussa. Ei ihme, että virallinen Washington vastustaa YK:n alaista rikostuomioistuinta.

Bagdadissa oleva EU:n komission edustaja, suomalainen Ilkka Uusitalo on diplomaatti ja muotoilee sanansa tarkkaan punniten, niin tarkkaan itse asiassa, että niihin jää koko joukko julkilausumattomia ideologisia oletuksia. Palmusunnuntaina kuullussa Maailmanpolitiikan arkipäivää –ohjelmassa hän sanoi yhtä kaikki, että ”muutokset ja pysyvät ratkaisut lähtevät kansojen sisältä”; niitä on äärimmäisen vaikeaa tuoda ulkoapäin. Uusitaloa haastatellut Jaana Kanninen kysyi ohjelmassa, mitä Irakin tapahtumat opettavat.

Ainakin yhdeltä kannalta katsottuna vaarallisinta politiikassa saattaa olla juuri ”ammattitaidottomuuden” ja moraalisesti tuomittavien arvojen yhdistelmä. Jälkimmäisiin kuuluu pelottava ajatus, että yksi valtio pitää oikeutenaan päättää muiden maiden asioista perustellen toimiaan milloin milläkin kätevällä syyllä.

Irakin tapauksessa ensimmäinen perustelu oli sienenmuotoinen pilvi, joka uhkaa maailmaa, ellei Irakin diktaattorin ydinasehankkeita estetä. Kun joukkotuhon välineitä ei Irakista löydetty, piti keksiä toinen syy: Lähi-idän demokratisointi. Pitäisikö siihen uskoa sen enempää kuin ensimmäiseenkään? Vastaus on ilmiselvä.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, Nato, Yhdysvaltain politiikka, Afganistan