YLE/Ykkösaamu, 13.12.2011 **** Etusivulle YLE/Ykkösaamu, 13.12.2011 **** Etusivulle
Hannu Reime
Neuvostoliiton hajoamisesta on näinä päivinä kulunut kaksi vuosikymmentä. Tiistaikolumnistimme Hannu Reime muistelee jättiläisvaltion lakkauttamista ja pohdiskelee tapahtunutta.
Melko tarkkaan 20 vuotta sitten olin töissä sunnuntain iltavuorossa Ylen radiouutisissa. Sunnuntai-ilta on yleensä viikon hiljaisinta uutisaikaa, ja sitä hallitsevat pyhäpäivän urheilutulokset kotimaasta ja maailmalta. Myös uutishuoneen miehitys oli ainakin omina työvuosinani sunnuntai-iltaisin pienin mahdollinen: toimitussihteeri, uutistenlukija ja ulkomaantoimittaja. Koska hajuaisti saattaa joskus jättää aivoihin kaikkein pysyvimmät muistijäljet, mieleeni palautuu sunnuntai-illan uutisvuoroista vahvimpana aistimuksena tuntikausia keittimessä seisoneen kahvin, mikroaaltouunissa lämmitetyn rasvaisen lihapiirakan sekä ketsupin ja sinapin yhdessä muodostama tuoksujen cocktail. Uutistyöhön yleisissä mielikuvissa liitetystä sähköisyydestä oltiin viikon päättyessä yleensä kaukana. Eniten päänvaivaa aiheutti lähetysten täyttäminen, jotta vältyttäisiin yleiseltä kannalta katsoen suhteellisen mitättömien pikku-uutisten toistamiselta.
Tällainen pysähtynyt tunnelma radiouutisissa vallitsi myös sunnuntai-iltana kahdeksantena joulukuuta vuonna 1991. Joskus illan kuluessa kansainväliset uutistoimistot kertoivat tapahtumasta, josta saatiin ykkössähke seuraavaan lähetykseen: Neuvostoliittoa ei enää ole. Venäjän, Ukrainan ja Valkovenäjän presidentit Boris Jeltsin, Leonid Kravtšuk ja Stanislav Šuškevitš ovat päättäneet lakkauttaa Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton. Siinä se. Seuraavan lähetyksen alku oli pelastettu, ei muuta kuin muotoilemaan tapahtumasta uutissähke yli kahdenkymmenen vuoden ammatillisella rutiinilla.
Tuona sunnuntai-iltana pyyhkäistiin maapallon poliittiselta kartalta valtio, joka oli nostattanut äärimmäisiä tunteita laidasta laitaan, kirjaimellisesti: vihaa ja pelkoa, ihailua ja palvontaa. Suurvallat ja imperiumit romahtavat yleensä ryskyen ja paukkuen. Neuvostoliitto, jonka historiaa ei voi sanoa ainakaan tylsäksi tai tapahtumaköyhäksi, kaatui kynän rapinaan paperilla kolmen presidentin vahvistaessa sopimuksensa valtion datšalla Belavežan luonnonsuojelualueella Valkovenäjällä lähellä Puolan rajaa.
Presidenttien päätöstä voi dramaturgiasta lainatulla termillä kutsua antikliimaksiksi, vähäpätöiseksi teoksi, joka ratkaisee juonen pääongelman. Tässä todellisessa näytelmässähän ongelmana oli Neuvostoliiton tulevaisuus, ja siihen liittyvä kysymys kuului yksinkertaisesti, voiko Neuvostoliitto jatkaa olemassaoloaan, ja jos voi, niin missä muodossa.
Ennen 1980-luvun loppua ja Mihail Gorbatšovin aloittamia uudistuksia ei kysymystä Neuvostoliiton olemassaolosta ja tulevaisuudesta yleensä koskaan edes esitetty. Luultavasti se kuitenkin muhi totalitaarisen valtion natisevissa liitoksissa ja ilmestyi päivänvaloon, kun sensuuri glasnostin myötä lakkautettiin ja asioista sai keskustella vapaasti pelkäämättä Valtion turvallisuuskomiteaa KGB:tä. Neuvostoliiton olemassaolon parina viimeisenä vuotena keskusteluilmapiiri maassa muuttui varsin vapaaksi ja poliittinen järjestäytyminen kävi mahdolliseksi. Kuitenkin samaan aikaan valtiollinen repressio kohdistui entistäkin voimakkaampana liittovaltion reuna-alueille Baltian ja Taka-Kaukasian tasavaltoihin, joissa yleisliittolainen turvallisuusapparaatti yritti estää niitä itsenäistymästä. Kaukasus-vuorten eteläpuolella Armenia ja Azerbaidžan olivat sodassa keskenään, sekin osoitus keskusvallan otteen heikkenemisestä.
Venäjän, Ukrainan ja Valkovenäjän presidenttien päätöstä lakkauttaa Neuvostoliitto saatettiin moittia pätemättömäksi muodollisin perustein. Mikä oikeus kolmen tasavallan johtajilla oli lakkauttaa liittovaltio, johon kuului yhteensä 15 osavaltiota? Kysymys oli käytännössä enää turha, koska tasavallat olivat julistautuneet itsenäisiksi jo loppukesällä, kun Moskovassa tehty kaappausyritys oli täydellisesti epäonnistunut. Ainakaan Virolla, Latvialla ja Liettualla ei ollut pienintäkään intoa mennä sen jälkeen enää mukaan yleisliittolaiseen päätöksentekoon, eivätkä Baltian tasavallat koskaan liittyneet Neuvostoliiton raunioille perustettuun Itsenäisten valtioiden yhteisöön. Ainoa asia, mikä näitä meidän lähinaapureitamme silloin kiinnosti, oli neuvostojoukkojen poistuminen.
Pohtiessani Neuvostoliiton hajoamista kaksi vuosikymmentä sitten etsin kirjahyllystäni pienen kirjasen, joka antaa yli 90 vuotta vanhan näkökulman Venäjän vallankumoukseen, tapahtumaan, josta Neuvostoliitto aikoinaan syntyi. Vuosisadan suuriin filosofeihin kuulunut Bertrand Russell vieraili Neuvosto-Venäjällä Britannian työväenpuolueen valtuuskunnan mukana vuonna 1920 ja kirjoitti vaikutelmiensa ja laajan lukeneisuutensa perusteella pamflettimaisen matkakuvauksen, jolle hän antoi nimen Bolshevismin käytäntö ja teoria. Russell, joka oli sekä vapaamielinen demokraatti että sosialisti, tapasi matkansa aikana Leninin henkilökohtaisesti ja keskusteli myös Trotskin ja kirjailija Maksim Gorkin kanssa. Stalinia kirjassa ei edes mainita.
Russell ennusti Venäjän vallankumoukselle ja bolshevismille kolmea mahdollista tulevaisuutta. Ensinnäkin hän piti varsin todennäköisenä sitä, että kapitalistiset voimat syöksevät vallasta Leninin tovereineen ja romuttavat näiden aloittaman hankkeen perustaa sosialistinen yhteiskunta. Toisena mahdollisuutena Russell piti sitä, että bolshevikit pysyvät vallassa, mutta luopuvat ihanteistaan ja muuttavat Venäjän Napoleonin Ranskan kaltaiseksi imperialistiseksi vallaksi. Kolmantena vaihtoehtona Russell mainitsi uuden maailmansodan, joka johtaisi sellaiseen barbariaan, että ihmiskunnan saavuttama sivistys tuhoutuu kaikkine ilmentymineen, sosialismi mukaan lukien.
Merkillistä on, että Bertrand Russellin ennusteet kävivät suurin piirtein kaikki toteen, tosin hieman erilaisessa muodossa kuin brittifilosofi oli ajatellut. Kapitalismi kaatoi Venäjän vallankumouksesta syntyneen valtion, vaikka siihen kuluikin aikaa yli 70 vuotta. Ja kauan sitä ennen georgialaisesta Stalinista oli tullut se Napoleon, joka muutti neuvostovaltion Venäjän imperiumin perilliseksi. Myös Russellin ennustus uudesta maailmansodasta toteutui. Toinen maailmansota ei barbaarisuudestaan huolimatta kuitenkaan tehnyt vielä loppua sivistyksestä eri ilmentymineen. On hyvä, että merkittävä ajattelija ainakin tässä asiassa erehtyi.
Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Venäjä