Nationalismin yläpuolelle

Italia on runoilijoitten isänmaa, kuuluu yksi ensimmäisistä esimerkkilauseista vanhassa latinan oppikirjassa, jota aikoinaan on luettu Suomen lukioissa ja yliopiston pro exercitio-kursseilla: Italia est patria poetarum.

Isänmaa, patria, on siis ilmeisesti paljon vanhempi sana ja käsite kuin 1800-luvun aatteiden mukainen kansallisvaltio. Isänmaallisuus, patriotismi, voi olla toisenlainen mielentila tai tuntemus kuin kansallisuusaatteen mukainen nationalismi, vaikka sukua ne toisilleen kieltämättä ovat. Ehkä kansallisuusaate on yksi patriotismin ilmentymä tai alalaji: jokainen nationalisti on patriootti, mutta jokainen patriootti ei välttämättä ole nationalisti.

Esimerkiksi juuri muinaisen Rooman vuosisatoina Italia oli pelkkä maantieteellinen termi, toinen nimitys Apenniinien niemimaalle. Italia ei vielä ollut se yhdistynyt isänmaa, jonka synnystä ja kaikista siihen liittyvistä tapahtumista pian puolitoista vuosisataa sitten italialaiset patriootit käyttävät nimeä Risorgimento, herääminen, nousu. Yhdistyneen Italian puolesta taistelleet merkkimiehet, sellaiset kuin Garibaldi ja Mazzini, olivat taatusti patriootteja, mutta tuskin heitä voi nationalisteiksi kutsua. Ainakin vielä 1800-luvulla patriotismiin sisältyi myös vallankumouksellinen ulottuvuus, useinhan se suuntautui sen ajan imperiumeja ja niitä hallinneita kruunupäitä vastaan.

Voi olla, että alkuaan vallankumouksellinen patriotismi muuttui taantumukselliseksi nationalismiksi vasta viime vuosisadalla. Tsaarin itsevaltiutta vastaan taistelleet ja monesti kapinoineet puolalaiset olivat Euroopan vallankumouksellisin kansakunta 1800-luvulla. Mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen uudelleen syntyneen Puolan johtajat muuttuivat nationalisteiksi, joille juutalaiset, ukrainalaiset ja muut vähemmistöt olivat epäilyttäviä aineksia. Suomessa nationalismi merkitsi valkoista totuutta ja punaisten sulkemista keskitysleireille.

”Isänmaa” on sana, johon liittyy voimakkaita tunteita, mutta siihen voi sisältyä hyvin erilaisia asioita. Sana tarkoittaa asiallisesti suurin piirtein samaa kuin kotimaa, mutta ”isänmaan” tunnelataus on paljon voimakkaampi. Kotimaasta voidaan puhua pelkkänä tosiasiana, maana, jossa asuu, johon on syntynyt, ja josta on tullut tuttu ja kotoinen paikka. Kotimaata saattaa ikävöidä ulkomailla asuessaan tai vain lyhyesti oleskellessaan sellainenkin, jolla ei ole pienimpiäkään patrioottisia tai nationalistisia tunteita. Radikaali, periaatteellinen internationalistikin voi rakastaa kotimaataan ilman, että kotimaan rakkaudesta tulisi ideologia.

En malta olla lainaamatta tähän vastausta, jonka israelilainen antisiionisti ja sosialisti, siis ”oman” hallituksensa politiikan ja ennen kaikkea palestiinalaisten sorron radikaali vastustaja ja kriitikko Emmanuel Farjoun sanoi eräässä haastattelussa, kun häneltä kysyttiin, pitääkö hän Israelia kotimaanaan. Vastaus kuului näin:

"En käyttäisi sanaa kotimaa. Asun täällä ja rakastan tätä maata. Sana kotimaa sisältää sitoutumisen kansallisiin arvoihin, joita en voi hyväksyä. Katson olevani nationalismin yläpuolella. Voin hyvin missä tahansa niin kauan kuin minulla on ystäviä, joiden seurassa viihdyn. Olen enemmän matemaatikko kuin israelilainen. Matematiikka on todellinen kotimaani. Tunnen rakkautta monia asioita kohtaan tässä maassa, mutta se on tunteeseen perustuvaa, ei välttämättä älyllistä rakkautta."

Farjoun on kansainvälisesti tunnettu matemaatikko. Hänen ”todellista kotimaataan” asuttavat muun muassa sellaiset oliot kuin kartioleikkaukset ja topologiset avaruudet. Jostain syystä tuo juuri siteerattu ajatus on aina miellyttänyt minua. Siinä on harvinaista raikkautta, kuin raitista ilmaa, joka virtaa nationalismin ja kansalliskiihkon tunkkaiseen huoneeseen. ”Todellinen kotimaa” voi olla mitä tahansa, jopa abstraktien olioitten asuttama matematiikka, sen ei tarvitse merkitä isiltä perittyä ja verellä lunastettua synnyinmaata.

Ks. Hannu Reimen muita kolumneja tässä sarjassa:

• Suomi - maa ja ihmiset
• Kun Suomi "meni" Eurooppaan
• Puhuiko äiti "äidinkieltä"?
• Demokratia sisältöä vailla

Vieraile arkistossa: Hannu Reime