Historia ei ole päättynyt

Hannu Reime

Vuorossa on tiistaiaamun kolumnisti, tällä viikolla Hannu Reime. Hän pohtii Berliinin muurin kaatumista ja muita kahdenkymmenen vuoden takaisia tapahtumia.

Ei ole vaikeaa arvata, että tulevan syksyn aikana julkisuudessa muistellaan asioita, jotka elävimmin liitetään Berliinin muurin murtumiseen 20 vuotta sitten. Berliinin jakanut betonimuuri avautui marraskuun yhdeksännen päivän iltana vuonna 1989.

Kylmän sodan symboli ei kaatunut pasuunoiden pauhuun Jerikon muurien lailla eikä asiasta toitotettu ennalta megaluokan mediatapahtumana. Muurin avautumisesta kerrottiin ikään kuin kyseessä olisi ollut vähäinen ilmoitusasia, melkein kuin asialistan viimeinen kohta otsikolla ”muuta”. DDR:n kansalaisille asetetut matkustusrajoitukset on poistettu, tiedotti yksi Itä-Saksan johtomiehistä kansainväliselle lehdistölle tiedotustilaisuutensa lopuksi Itä-Berliinissä. Milloin päätös astuu voimaan, kysyttiin salista. Tiettävästi heti, kuului vastaus. Siinä kaikki.

Pitkää tovia ei tarvinnut odottaa ennen kuin tuhannet ja pian kymmenet tuhannet Berliinin itäisen sektorin asukkaat yksinkertaisesti kävelivät muurin länsipuolelle rajavartijoiden vain katsellessa ensin hämillään, mutta hyvin pian hymyssä suin. Berliinistä tuli taas yksi kaupunki. Vuoden kuluttua DDR lakkasi olemasta. Saksa yhdistyi.

Ilmoitus muurin avaamisesta ei tietenkään tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mielenosoitukset DDR:n johtoa vastaan olivat jatkuneet pitkin syksyä, ja lokakuussa valtion ”vahvan miehen”, puoluejohtaja Erich Honeckerin oli pakko erota. Muurin murtuminen oli vain kuin piste i:n päällä. Banaali ilmoitus siitä oli merkki, että yksi vaihe Euroopan ja maailman historiassa on päättynyt.

Vuoden 1989 kuluessa yksipuoluejärjestelmät kaatuivat kaikissa niissä Euroopan maissa, jotka toisen maailmansodan jälkeen olivat joutuneet Neuvostoliiton valtapiiriin tai kopioineet järjestelmän sieltä. Itse Neuvostoliitto hajosi vuoden 1991 lopulla viiteentoista osavaltioonsa, joista suurin, Venäjä, sai ison veljen osan yleisliittolaisesta perinnöstä niin aineellisessa kuin poliittisessakin mielessä.

Toiselta kannalta katsoen voi sanoa, ettei Neuvostoliitto koskaan oikeastaan ollutkaan juuri muuta kuin Venäjän valtakunnan yksi historiallinen muunnelma. Suurimmillaan Venäjän valta oli juuri Neuvostoliiton aikana heti toisen maailmansodan jälkeen, kun se ulottui Elbeltä Tyynelle merelle. Ei ihme, että venäläinen nationalisti Vladimir Putin kutsui Neuvostoliiton romahdusta viime vuosisadan suurimmaksi geopoliittiseksi menetykseksi.  

Mutta jos Neuvostoliitto olikin jotain sellaista, mitä teologisin termein voi kutsua Venäjän inkarnaation eli lihaksitulemisen yhdeksi muodoksi, samaa ei voi sanoa siitä aatteesta, kommunismista, jonka nimissä Neuvostoliittoa hallittiin. Lukioajan historianopettajani oli pesunkestävä suomalainen porvari. Hän opetti meille koululaisille 1960-luvun ensi vuosina, että jokaisen kommunistin isänmaa on Neuvostoliitto. Vastaväitteitä luokasta ei kuulunut, vaikka siihen kyllä olisi ollut aihetta.

Vanha lehtorimme oli tässä yhtä väärässä kuin oli ollut Vietnamin sodan aikainen Yhdysvaltojen ulkoministeri Dean Rusk Korean sodan aikaan. Hän nimittäin kutsui silloin Mao Zedongin johtamaa Kiinan kansantasavaltaa ”slaavilaiseksi Mantšukuoksi”. Maon hallitus ei Ruskin mukaan ollut kiinalainen, vaan vieraan vallan, Venäjä/Neuvostoliiton, valtaan nostama niin kuin oli ollut japanilaisten miehittäjien perustama nukkehallitus, Mantšukuo, Mantšuriassa ennen toista maailmansotaa. Kuinka väärä tällainen arvio olikaan, sen osoittivat tapahtumat 1960-luvun lopulla.  Kiina ja Neuvostoliitto, molemmat kommunistipuolueen hallitsemia maita, olivat silloin sodan partaalla. Pian tämän jälkeen Beijing ja Washington alkoivat pelata omaa yhteistä peliään Moskovaa vastaan.     

Puolueet, joita kutsuttiin kommunistisiksi, suurista joukkopuolueista pieniin poliittisiin lahkoihin, ihailivat Neuvostoliittoa Natsi-Saksan voittajana toisen maailmansodan jälkeen. Mutta Moskovasta innoitusta hakenut kommunistinen ”kirkko” ei kauaa pysynyt yhtenäisenä. Neuvostoliitto katkaisi välinsä liian itsenäisenä pitämäänsä Jugoslaviaan jo 1940-luvun lopulla, ja Kiinan kanssa välirikko alkoi 1960-luvun alussa. DDR:ssä, Unkarissa ja Puolassa työläiset kapinoivat 1950-luvulla, Tšekkoslovakia yritti demokratisoida järjestelmää seuraavalla vuosikymmenellä, mutta hankkeen kaatoivat Varsovan liiton panssarit. Ei-hallitsevista kommunistipuolueista monet kulkivat omaa tietään eivätkä välittäneet Moskovan ohjeista ohittaen ne, ketkä vasemmalta, ketkä oikealta.

Kommunismin sisäinen eriytyminen oli siis tosiasiassa alkanut jo kauan ennen Berliinin muurin murtumista ja Neuvostoliiton hajoamista. Kommunistiseksi kutsuttu 1900-luvun aate ja liike ei ollut venäläistä eikä kiinalaista eikä yleensä mihinkään kansallisuuteen sidottua. Siinä mielessä viime vuosisadan ”virallinen kommunismi” oli kansainvälistä. Mutta ei se myöskään voinut olla Karl Marxin tarkoittamaa kommunismia, sillä Marxille kommunismi oli paitsi itsestään selvästi kansainvälistä, myös radikaalisti demokraattista. Neuvostoliitto ja sen esikuvan mukaan järjestetyt yhteiskunnat taas olivat harvainvaltaisia diktatuureja. Yksityisen pääoman valta niissä maissa tosin oli murrettu, mutta työläisillä ei poliittisessa päätöksenteossa ollut minkäänlaista itsenäistä valtaa, ei edes oikeutta puolustaa etujaan järjestäytymällä valtiosta riippumattomalla tavalla niin kuin kehittyneissä kapitalistisissa maissa. Kun ”virallinen kommunismi” romahti, tilalle tuli kapitalismi hyvin raa'assa muodossaan. Kiinassa kommunistinen puolue pitää edelleen kiinni yksinvallastaan samalla, kun talouselämä on suurelta osin yksityistetty.     

Ehkä voidaan sanoa niin, että ”virallinen kommunismi” on ollut varsinkin monissa köyhemmissä maissa porvarillisen nationalismin korvike. Siitähän ovat hyviä esimerkkejä Kiina, Korea, Vietnam ja Kuuba. Mitä muuta olivat Mao Zedong, Kim Il Sung. Ho Chi Minh ja Fidel Castro kuin kansallisia johtajia omissa maissaan. Teollistuneessa Länsi-Euroopassa kommunistiset puolueet taas eivät käytännön politiikassaan juuri eronneet sosialidemokraateista. Ne olivat työläisäänestäjien kannattamia puolueita ja kahdessa suuressa eurooppalaisessa maassa, Italiassa ja Ranskassa, ylittivät suosiossa sosialistiset kilpailijansa. Suurta historian ivaa voi nähdä siinä, että kaikkien suurten työväenpuolueiden vaalikannatus on nyt alimmillaan, vaikka kapitalismi — yksityisen ahneuden pitkälle organisoitu muoto — on syvässä kriisissä. Päinvastoin kuin villeimmät ideologit jo ehtivät julistaa kaksi vuosikymmentä sitten, historia ei ole päättynyt. Sen myöntävät vallitsevan järjestelmän, tämän maailmanlaajuisen kapitalismin, kiivaimmatkin puoltajat.

Vieraile arkistossa: Hannu Reime