YLE/Ykkösaamu, 3.11.2015 **** Etusivulle

Netanyahu, Mufti ja Hitler

Hannu Reime

Kaksi viikkoa sitten Israelin pääministeri Benyamin Netanyahu nostatti kohun sanomalla, että Hitler sai idean juutalaisten tuhoamiseen Palestiinan muslimien hengelliseltä johtajalta. Puhe on tyrmistyttänyt historioitsijoita. Tiistaikolumnistimme Hannu Reime jatkaa.

Jerusalemin entisen suurmuftin Amin al-Husseinin nimi putkahtaa aika ajoin julkisuuteen, kun Palestiinan kysymyksestä keskustellaan. Muftin haamun on nyt kaivanut esille syvältä historian tunkiosta Israelin pääministeri Benyamin Netanyahu, joka puhui toissa viikolla Maailman sionistijärjestön kongressissa Jerusalemissa:

Hitler didn't want to exterminate the Jews at the time; he wanted to expel the Jews. And Haj Amin al-Husseini went to Hitler and said: “If you expel them, they'll all come here.” Hitler then said: “What should I do with them?” And the Mufti replied: “Burn them.”

Hitler ei siihen aikaan halunnut tuhota juutalaisia, hän halusi karkottaa heidät. Haj Amin al-Husseini tapasi Hitlerin ja sanoi: ”Jos karkotatte heidät, he tulevat kaikki Palestiinaan.” Hitler sanoi tähän: ”Mitä minun sitten pitäisi niille tehdä?” Ja mufti vastasi: ”Polttakaa ne.”

Amin al-Husseini oli Palestiinan muslimien hengellinen johtaja Britannian hallitsemassa mandaatti-Palestiinassa maailmansotien välillä. Arabien kansannousun aikaan vuonna 1937 hän pakeni mandaattihallinnon viranomaisten pidätysmääräystä ensin Ranskan hallitsemaan Libanoniin, sitten Irakiin ja sieltä Roomaan ja Berliiniin. Näissä kaupungeissa hän oleskeli toisen maailmansodan aikana fasistisen Italian ja Natsi-Saksan vieraana toimien akselivaltojen propagandistina liittoutuneita vastaan.

Mufti tapasi Hitlerin marraskuun lopulla vuonna 1941. Tilaisuus on dokumentoitu hyvin. Tapaamisesta otettiin valokuva, jossa Führer ja suurmufti istuvat nojatuoleissa vilkkaasti keskustellen. Keskustelun sisällöstä laadittiin kummankin osapuolen näkökannat kirjannut muistio, joka on varsin yksityiskohtainen.

Neljän ja puolen kirjansivun mittaisesta tekstistä voi päätellä, että tapaaminen on ollut muftille pettymys. Tämä näet toivoo Hitleriltä välitöntä julkista lupausta, että Saksa tukee arabien itsenäisyyttä. Hitler kieltäytyy vedoten siihen, että sellaisen lupauksen julkistaminen juuri sillä hetkellä lisäisi de Gaullen kannatusta, koska se suuntautuisi myös Ranskan imperiumia vastaan. Hitler lupaa antaa julistuksen sitten, kun operaatio Barbarossaa toteuttavat Saksan sotavoimat ovat tunkeutuneet Kaukasus-vuorten eteläpuolelle.

Netanyahun versio al-Husseinin ja Hitlerin käymästä keskustelusta on täydellinen sepite. Uskomattominta siinä on väite, että Hitler ei vielä myöhäissyksyyn 1941 mennessä ollut tehnyt päätöstä juutalaisten fyysisestä tuhoamisesta. Barbarossa eli hyökkäys Neuvostoliittoon oli käynnistynyt viisi kuukautta aikaisemmin ja Wehrmachtin etenemistä seuranneet tuhoamisryhmät, Einsatzgruppen , olivat aloittaneet juutalaisten massamurhaamisen Baltian maissa, Valkovenäjällä ja Ukrainassa. Kaksi kuukautta ennen muftin ja Hitlerin tapaamista yli 30 000 ihmistä oli surmattu Babi Jarin rotkossa Kiovassa. Mutta pääministeri Netanyahun historiantulkinnan mukaan Hitler vielä harkitsi karkotuksia ratkaisuna ”juutalaiskysymykseen”.

Kommentoidessaan Netanyahun puhetta tunnettu israelilainen historioitsija Tom Segev toteaa, että pääministeri jätti mainitsematta sen, mitä Hitler olisi vastannut muftille, kun tämä oli suositellut juutalaisten polttamista. Ehkäpä Hitler olisi tässä mielikuvitushistoriassa vastannut näin. Hei, tuohan on hyvä idea, enpä tullutkaan ajatelleeksi, Segev kirjoittaa sarkastisesti.

Amin al-Husseini valittiin Jerusalemin suurmuftiksi vuonna 1921 kolmesta ehdokkaasta, joiden joukkoon muodollisesti epäpätevä Husseini oli sääntöjen vastaisesti asetettu. Valinnan teki maallisen vallan käyttäjä, Britannian kruunua edustanut käskynhaltija Sir Herbert Samuel. Valintaan oli useita syitä. Yksi niistä oli tasapainottelu kahden Palestiinan arabien mahtisuvun välillä. Husseinien kanssa kilpailleen suvun edustaja oli juuri valittu Jerusalemin pormestariksi. Taustalla vaikutti myös siirtomaahallinnolle tyypillinen hajota-ja-hallitse – politiikka.

Muftin suhtautuminen britteihin ja varsinkin maahan muuttaviin juutalaisiin kääntyi yhä jyrkemmäksi. Vuonna 1936 alkaneen arabien kansannousun aikana hän pakeni Palestiinasta ja päätyi siis sodan puhjettua akselivaltojen syliin. Mufti noudatti periaatetta, jonka mukaan vihollisteni viholliset ovat ystäviäni.

Amin al-Husseinilla oli oma osuutensa juutalaisten joukkotuhoamisen valtavassa kokonaisuudessa. Historioitsija Raul Hilberg mainitsee ex-muftin kaksi kertaa yli 1200-sivuisessa tutkimuksessaan Euroopan juutalaisten tuhoaminen. Husseinin suurin rikos oli se, että hän yritti toukokuussa 1943 estää juutalaislasten pääsyn Bulgariasta, Romaniasta ja Unkarista turvaan Palestiinaan ja mahdollisesti jopa onnistui. Toinen maininta ex-muftista Hilbergin kirjassa on se, että al-Husseini oli ainoa henkilö, jonka Yhdysvaltojen silloiset juutalaisjärjestöt yrittivät saada syytetyksi Nürnbergin sotarikostuomioistuimeen saksalaisten natsirikollisten rinnalle.

Arabien suhtautumista holokaustiin seikkaperäisesti tutkinut libanonilaissyntyinen historioitsija Gilbert Achcar toteaa, että al-Husseinin valinta Palestiinan arabien hengelliseksi johtajaksi osoittautui lopulta arvaamattoman suureksi palvelukseksi sionisteille. Mufti oli hajottava ja kiistelty henkilö aikana, jolloin arabit Palestiinassa olisivat tarvinneet kokoavaa ja yhtenäistä kansallista liikettä ajamaan kolonialismin vastaista asiaansa.

Uskonnollisena fanaatikkona mufti myös pyrki kanavoimaan arabien tyytymättömyyden ennen kaikkea juutalaisiin eikä Britannian siirtomaahallintoon. Natsien tultua valtaan Saksassa mufti alkoi yhdistellä poliittiseen islamiin aineksia eurooppalaisesta antisemitismistä, vakaumuksesta tai opportunistisista syistä. Hän ei ollut ainoa nationalisti, joka toisen maailmansodan aikana liittoutui akselivaltojen kanssa.

Mutta ennen kaikkea mufti on ollut arvokas propagandan rintamalla. Tällä lohkolla pitää keksiä argumentteja palestiinalaisalueiden miehityksen ja asutuspolitiikan jatkumiselle nyt, kun ”rauhanprosessista” ei enää ole viimeistäkään kulissia jäljellä. Palestiinalaisten kansallisten pyrkimysten yhdistäminen halveksittavan ex-muftin kautta natsismiin ja juutalaisvastaisuuteen on osa taistelua mielipiteistä, sitä, mistä heprean kielessä käytetään nimeä hasbarah , selittäminen. Netanyahu ehkä kuitenkin meni tällä kertaa liian pitkälle ja teki itsestään lähinnä naurunalaisen.

 

Arkisto : Hannu Reime, Lähi-itä, Ramzy Baroud, Phyllis Bennis, Noam Chomsky, Patrick Cockburn, Robert Fisk, Moshé Machover

 

[home] [archive] [focus]