YLE/Ykkösaamu, 14.1.2014 **** Etusivulle

Miljoonien kaatuneiden murhenäytelmä

Hannu Reime

Tänä vuonna muistellaan ensimmäisen maailmansodan puhkeamista sata vuotta sitten. Aihetta pohtii myös Ykkösaamun tämänviikkoinen tiistaikolumnisti Hannu Reime.

Kesäkuun lopulla vuonna 1914 Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian kruununperillinen, arkkiherttua Franz Ferdinand ja hänen puolisonsa Sophie surmattiin keisarikuntaan kuuluneen Bosnian pääkaupungissa Sarajevossa. Kuolettavat laukaukset ampunut Gavrilo Princip oli nuori serbialainen opiskelija, joka kuului eteläslaavien itsenäisyyttä ajaneeseen kansallismieliseen järjestöön.

Sarajevon laukauksia pidetään tapahtumana, joka pani alulle ihmiskunnan siihenastisen historian suurimman ja verisimmän sodan, miljoonia ihmishenkiä vaatineen keskinäisen teurastuksen, ensimmäisen maailmansodan. Neljä vuotta, kolme kuukautta ja yksitoista päivää kestäneessä aseellisessa konfliktissa lasketaan noin yhdeksän miljoonan ihmisen menettäneen henkensä. Heistä suurin osa kuului vasta aikuiselämänsä kynnykselle ehtineisiin miehiin tai oikeastaan poikiin; tuskin heitä voi nykyisen muotifraasin mukaisesti kutsua edes nuoriksi aikuisiksi. Heidän joukossaan oli ranskalaisia käsityöläisiä, venäläisiä talonpoikia tai sotaan melkein suoraan koulunpenkiltä tempaistuja saksalaisnuorukaisia, sellaisia, joiden kohtaloista Erich Maria Remarque kertoo sodanvastaisessa romaanissaan Länsirintamalta ei mitään uutta.

Kirjan nimi viittaa sodan siihen rintamaan, jossa saksalaiset taistelivat ranskalais-englantilaisia joukkoja vastaan Koillis- ja Pohjois-Ranskassa sekä Belgiassa. Rannikolta Sveitsin rajalle ulottunut linja pysyi lähes koko sodan ajan melkein paikallaan siirtyen vain joitakin peninkulmia. Oli kehitetty raskasta tykistöä ja keksitty ja otettu käyttöön konekivääri. Mutta myös puolustuksesta oli tullut aikaisempaa paljon kestävämpää vahvoine rakennelmineen, joten vihollisesta oli entistä vaikeampaa saada yliotetta.

Länsirintamalla käytiin asemasotaa tavoitteena vastapuolen näännyttäminen ajoittaisilla massiivisilla hyökkäyksillä, joissa kuoli kymmeniä, jopa satoja tuhansia ihmisiä. Heitä uhrattiin sodan jumalalle, ellei muista syistä, niin ainakin korkeiden upseereiden kunnian vuoksi. Sellaiset paikkakunnat kuin Verdun ja Somme ovat jääneet historiaan mekanisoidun tappamisen symboleina. Ensimmäisessä maailmansodassa käytettiin myös kemiallisia aseita.

Sarajevon laukausten ja sodan alkamisen välinen kuukausi, heinäkuu 1914, oli merkillistä aikaa. Sodan uhka oli ilmassa, mutta Itävalta-Unkarin ja Serbian välisessä uhkavaatimusten ja noottien vaihdossa sekä Euroopan suurvaltojen keskinäisten liittosopimusten vahvistamisessa oli silti jotain teatraalista, jopa operettimaista. Jotenkin se tuntui sopivan siihen, että maailmansodan kaikista osapuolista juuri Wienistä hallittu kaksoismonarkia laukaisi toimillaan sen ketjureaktion, joka johti suursotaan. Monista paikallisista riidanaiheista sukeutui maailmanlaajuinen kahden liittokunnan yhteenotto.

Maailmansodassa taisteli toisiaan vastaan kaksi maaryhmää: keskusvallat ja ympärysvallat. Keskusvaltoihin kuuluivat Saksan keisarikunta, Itävalta-Unkari, Turkin Osmani-valtakunta sekä pieni Bulgaria. Keskusvaltoja monilukuisemmiksi ympärysvalloiksi liittoutuivat alusta alkaen Venäjän keisarikunta, Ranska, Brittiläinen imperiumi ja myös Japani, joka operoi yhdessä brittilaivaston kanssa Kaukoidässä ja Tyynellä merellä.

Japanin mukaantulo varmisti Saksan siirtomaavallan kukistumisen Tyynenmeren alueella, mutta maa menetti kaikki muutkin siirtomaansa, joista suurimmat sijaitsivat Afrikassa. Erityisen synkän varjon Saksan siirtomaavaltaan ennen sotaa olivat luoneet tapahtumat Lounais-Afrikassa, nykyisessä Namibiassa. Siellä siirtomaaisännät surmasivat toistasataatuhatta herero- ja nama-kansaan kuuluvaa ihmistä vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä kukistaessaan alkuasukkaiden kapinan. Vieläkin mittavampiin raakuuksiin olivat eurooppalaiset syyllistyneet Belgian kuninkaan Leopold II:n henkilökohtaisesti omistamassa Kongossa. Maailmansotaa edeltänyt ja kaiholla muisteltu kaunis aikakausi Belle Époque koski vain Eurooppaa ja sielläkin pääasiassa varakasta väkeä.

Yhdysvallat liittyi ympärysvaltoihin vuonna 1917. Samana vuonna puhjennut Venäjän vallankumous irrotti Venäjän sodasta, kun Leninin johtaman uuden Neuvosto-Venäjän hallitus solmi Saksan kanssa rauhan maaliskuussa 1918. Leninin hallitus julkisti sen salaisen kirjeenvaihdon, joka paljasti, kuinka tsaarin Venäjä, Ranska ja Britannia olivat jo etukäteen jakamassa hajoavan Turkin valtakunnan maita saaliinjaossa, jossa Venäjän piti saada Konstantinopoli ja näin kohota ”kolmanneksi Roomaksi”. Käydyn kirjeenvaihdon hengessä Ranska ja Britannia silpoivat sodan jälkeen Arabi-idän omiin etupiireihinsä seurauksin, jotka hallitsevat uutisia Lähi-idästä vielä nykyisinkin, melkein sata vuotta myöhemmin.

En usko, että mikään sosiaalipsykologia pystyy selittämään sen, mikä sai kymmenet miljoonat ihmiset Euroopassa hyväksymään yli neljä vuotta kestäneen keskinäisen joukkotappamisen. Varmasti siihen vaikutti sokea patriotismi, samaistuminen oman isänmaan vallanpitäjiin, mutta eihän se vielä selitä mitään, antaa vain ilmiölle nimen.

Ennen sotaa kansainvälinen työväenliike ja sen järjestö Toinen Internationaali olivat julistaneet, että sodan sytyttyä se kehottaisi kannattajiaan sodanvastaiseen yleislakkoon. Toisin kävi. Internationaalin suurin jäsenjärjestö, Saksan sosialidemokraattinen puolue äänesti valtiopäivillä sotamäärärahojen puolesta. SPD:n kansanedustajista vain kaksi, Karl Liebknecht ja Otto Rühle äänestivät vastaan. Työväenjohtajien argumentti niin Saksassa kuin Ranskassakin oli, että kun sota nyt on puhjennut, myös sosialistien tulee osallistua isänmaan puolustamiseen.

Vuosisadan ensimmäinen suursota osoitti vakuuttavammin kuin mikään sota koskaan aikaisemmin, että sodan aloittaminen on helppoa, mutta sen lopettaminen vaikeaa. Sodasta tuli paljon pitempi kuin hallituskanslioissa ja yleisesikunnissa oli kuviteltu. Ja sodan seuraukset tuntuivat kauas vuosikymmenien päähän siitä, kun aseet lopulta vaikenivat marraskuun yhdentenätoista päivänä vuonna 1918.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Kansainvälinen politiikka, Lähi-itä, Robert Fisk

 

[home] [archive] [focus]

Site Meter