YLE/Ykkösaamu, 26.6.2012 **** Etusivulle YLE/Ykkösaamu, 26.6.2012 **** Etusivulle
Hannu Reime
Vuorossa on ykkösaamun tämänviikkoinen tiistaikolumnisti Hannu Reime. Hän pohtii kysymystä, uhkaako maailmaa uusi kylmä sota.
Vanhan sanonnan mukaan historia toistaa tragedian farssina. Mutta tragediassa itsessäänkin on usein farssimaisia piirteitä, ja farssiin voi vallan hyvin kuulua murhenäytelmän aineksia.
Karl Marxin tunnettu ajatelma tuli mieleeni niistä kommenteista, joissa käynnissä oleva raaka ja väkivaltainen taistelu Syyriassa ja Syyriasta on tulkittu paluuksi kylmään sotaan. Tämän käsityksen mukaan Yhdysvallat eurooppalaisine liittolaisineen, Turkki mukaan lukien, ja toisaalta Venäjä kamppailisivat paikallisten ystäviensä välityksellä vallasta, kuten ne tekivät eri puolilla maailmaa silloin, kun Venäjää kutsuttiin Neuvostoliitoksi. Mutta Neuvostoliittohan pyyhkiytyi kartalta 20 vuotta sitten, ja Venäjästä tuli valtio, jossa muun maailman tavoin vallitsee kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä.
Kylmä sota on historiaa. Geopoliittinen kamppailu vallasta ja resursseista jatkuu kuitenkin, ja oman käsitykseni mukaan jatkuu niin kauan kuin ihmiskunta on järjestäytynyt keskenään kilpaileviin valtioihin ja kapitalistiseen kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Kansainvälistä valtataistelua käydään itse asiassa nykyisin motiivit avoimempana kuin silloin, kun vastakkaisista leireistä käytettiin vahvasti propagandistisia nimityksiä ”vapaa markkinatalous” ja ”kommunismi”.
Kilpailuun resursseista ja luonnonvaroista viittasi myös taannoisessa puheessaan Helsingissä Venäjän asevoimien komentaja Nikolai Makarov, jota monessa suomalaiskommentissa pidettiin melkein Bobrikovin tai Molotovin uusimpana ruumiillistumana. Korkea venäläinen kenraali esitti kuitenkin vain maansa poliittisen johdon kannan maailman tämänhetkisestä sotilaspoliittisesta tilanteesta ja sen, mikä siinä Kremliä huolestuttaa: Venäjän johtajat haluavat, että maa otetaan huomioon omatahtoisena suurvaltana, mitä heidän mielestään ei nykyisin tapahdu.
Vladimir Putin sanoi muutamia vuosia sitten — hän istui silloinkin presidentin tuolilla — että Neuvostoliiton hajoaminen oli viime vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi. Putin ei haikaillut takaisin Neuvostoliitossa vallinnutta valtiokollektivistista talous- ja yhteiskuntajärjestelmää, vaan jotakin aivan muuta: Neuvostoliiton suurpoliittista asemaa venäläisen imperiumin ruumiillistumana. Silloin, toisin kuin nykyisin, Venäjä/Neuvostoliitolla oli painoarvoa kansainvälisessä politiikassa. Sen sanaa kuunneltiin, ja maa otettiin vakavasti. Syyt palautuvat vuoteen 1945.
Toisen maailmansodan päättyessä Moskovan valtapiiri näytti ulottuvan Elbeltä Adrianmerelle. Venäjän nykyjohdon näkökulmasta katsottuna ei ole mitään ristiriitaa siinä, että Neuvostoliiton käymää titaanista kamppailua Saksan sotakoneistoa vastaan muistellaan Suurena Isänmaallisena Sotana samaan aikaan, kun venäläisille koululaisille kerrotaan stalinistisen hallintajärjestelmän karmeasta todellisuudesta Aleksandr Solzhenitsynin suurteoksen Vankileirien saaristo avulla. Olihan Solzhenitsyn itsekin ennen kaikkea konservatiivinen venäläinen patriootti.
Tietenkään Venäjä ei pidä NATOn laajenemisesta, mutta ei sillä sinänsä tunnu olevan mitään NATOn olemassaoloa vastaankaan, kunhan NATO ottaisi Venäjän ja sen valtiointressit vakavasti. Helsingin puheessaan kenraali Makarov muistutti, että Venäjä voisi hyvinkin osallistua Yhdysvaltojen kaavailemaan ohjuspuolustusjärjestelmään ja hoitaa siinä oman sektorinsa. Suomalaisten kommentaattoreiden mielestä ehdotus haiskahti pahamaineiselta etupiirijaolta.
Makarov mainitsi puheessaan myös uudet uhat, jotka syntyvät maailmantalouden vaikeuksista sekä siitä, mitä puhuja kutsui käynnissä oleviksi muutoksiksi geopoliittisessa järjestelmässä. Sana ”geopolitiikka” sai toisen maailmansodan jälkeen hieman huonon kaiun siksi, että Natsi-Saksa perusteli poliittisella maantieteellä hyökkäystään itään.
Geopoliittinen ajattelu näyttää kuitenkin melkein aina kuuluneen keskeisenä osana valtioiden muodostamaan järjestelmään. Sen nimissä Venäjäkin aikoinaan, ei kovinkaan kauan sitten, laajeni itään ja etelään: Kaukasukselle, Keski-Aasiaan, Siperiaan, Tyynelle merelle.
Vastaavanlaiset geopoliittiset motiivit ovat hallinneet myös muiden valtakeskittymien laajenemishankkeita. Yhdysvalloissa niitä kutsuttiin englanninkielisellä nimellä manifest destiny, mille Pohjois-Amerikan tutkimuksen professori Markku Henriksson on keksinyt iskevän suomenkielisen käännöksen: kohtalonkutsumus. Kohtalo oli määrännyt Amerikan Yhdysvallat laajenemaan kohti länttä. Rajaseudusta, frontier, tuli keskeinen osa Yhdysvaltojen kansallista mytologiaa.
”Geopolitiikka” tai ”kohtalonkutsumus” kuulostaa itsekkäältä oman edun tavoittelulta. Niinpä tällaiset valtiolliset päämäärät, oman valtapiirin laajentaminen muodolliseksi tai epämuodolliseksi imperiumiksi, yleensä kuorrutetaan kauniilla iskusanoilla. Britannia ja Ranska levittivät siirtomaissaan ”sivistystä” sekä ”vapauden, tasa-arvon ja veljeyden” sanomaa, minkä monet ihmiset Intiassa, Haitissa, Vietnamissa, Madagaskarilla ja Algeriassa ottivat tosissaan. Hallitukset Lontoossa ja Pariisissa eivät kuitenkaan olleet ilahtuneita opetustensa perillemenosta. Lopulta, ja toisinaan pitkien ja veristen sotien jälkeen, ne joutuivat antamaan periksi ja myöntymään siihen, että niiden siirtomaista tulee itsenäisiä valtioita.
Humanitaarisilla motiiveilla on myös perusteltu alkaneen vuosisadan aseellisia väliintuloja ja hyökkäyksiä Afganistaniin, Irakiin ja Libyaan. On puhuttu demokratian viennistä sekä ihmisoikeuksien ja naisten aseman puolustamisesta. Syyrian yhteydessä on eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten mielipidevaikuttajien piiristä kuulunut ääniä, joissa on vaadittu aseellista väliintuloa siviilien pelastamiseksi. Venäjän pidättyvän kannan on sanottu tuoneen Syyrian kriisiin kylmän sodan kaikuja.
Itse asia, syyrialaisten kärsimykset, on samalla peittynyt propagandan paksuun sumuun. Niin sanotun ”kansainvälisen yhteisön” johtavien valtioiden poliitikot kyynelehtivät sitä, että eivät kykene auttamaan syyrialaisia. Samat valtiot olisivat esimerkiksi voineet jo vuosikymmeniä sitten lopettaa palestiinalaisalueiden miehityksen vain lakkaamalla tukemasta Israelia tässä laittomassa puuhassa. Mutta mitään uuttahan ei ole siinä, että propagandan ja todellisuuden välillä vallitsee ammottava kuilu.
Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Lähi-itä, Venäjä, Yhdysvallat, Kansainvälinen politiikka, Noam Chomsky, Mark Curtis, Gabriel Kolko, John Pilger