YLE/Ykkösaamu, 28.7.2009 **** Etusivulle

Kuustudiota muistellessa

Hannu Reime

Vuorossa on tiistaiaamun kolumnisti, tällä viikolla Hannu Reime. Hän pohtii maailman muuttumista ja muuttumattomuutta.

Näin vanhemmiten alkaa joskus ihmetellä maailman muuttumista, mutta — hämmästyttävää kyllä — samaan aikaan myös muuttumattomuutta. Katselin vähän toista viikkoa sitten Ylen Teema-kanavan yöllä lähettämää kuustudiota 40 vuotta sitten, kun amerikkalaisen avaruusaluksen Apollo-11:n kuumoduuli Kotka ja sen kaksihenkinen miehistö laskeutuivat meille läheisimmän taivaankappaleen pinnalle. Vanha päällikköni ajalta kauan sitten, Ralf Friberg, veti ohjelmaa sujuvasti. Erkki Toivanen ja Yrjö Länsipuro olivat vielä nuoria miehiä, ja asiantuntijapaneeli Pertti Jotunista ja Börje Hjelmistä Martti Tiuriin ja muihin professoreihin vastasi täsmällisen nasevasti ja turhia lavertelematta TV-katsojien lähettämiin lukuisiin kysymyksiin. Yleisradion silloinen Washingtonin kirjeenvaihtaja Pasi Rutanen selosti kuukävelyä Houstonin lennonjohdosta erinomaisen selkeästi, ja kaikesta paistoi, että reportterimme oli paneutunut hyvin aiheeseensa.

Vastaavanlainen lähetys olisi nykypäivänä tietenkin teknisesti aivan toisennäköinen. Kuva ei olisi mustavalkoista, eikä Pasi Rutasen tarvitsisi puhua lankapuhelimeen. Studiossa ei enää tupakoitaisi, ja pöytien ääressä istuisi todennäköisesti sekä toimittajina että asiantuntijoina myös naisia, ei minkään kiintiöajattelun seurauksena, vaan luonnostaan, ilman sen suurempaa ääntä koko asiasta. Mutta muuten kuustudio antoi hyvin nykyaikaisen vaikutelman. Tuntui suorastaan oudolta ajatella, että kysymys oli ihmisistä ja tapahtumista neljä vuosikymmentä sitten. Jos miehitetty Mars-lento joskus toteutuu, ehkä Ylen TV:ssä nähdään silloin kuustudion kanssa vertailukelpoinen Mars-studio.

Muuttuminen ja muuttumattomuus tuntuvat kulkevan vähän niin kuin käsi kädessä. Kuu-uutisten lisäksi studiossa kerrottiin välillä muista laskeutumisyön ja sitä edeltäneen illan tapahtumista. Erkki Toivanen luki uutista taisteluista Suezin kanavalla Lähi-idässä. Heinäkuussa 1969 oli kuuden päivän sodasta kulunut runsaat kaksi vuotta, ja Israel ja Egypti kävivät juuri silloin niin sanottua näännytyssotaa, yhtä vaihetta pitkässä selkkauksessa, jota yli neljässäkymmenessäkään vuodessa ei ole saatu loppumaan.

Kuustudiossa ei unohdettu sitä, että kilpajuoksu kuuhun oli myös osa Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välistä kylmää sotaa. Apollo-11:n komentoaluksen kanssa kuuta kiersi samaan aikaan venäläisten lähettämä miehittämätön Luna-15. Noina heinäkuun päivinä elettiin siis huippuhetkiä myös avaruuskilpailussa, jossa Neuvostoliitto oli aluksi ottanut johdon. Ensimmäinen avaruuteen laukaistu satelliitti oli ollut venäläinen Sputnik, ja vuonna 1961 Juri Gagarin oli ensimmäisenä ihmisenä käynyt avaruudessa. Sen jälkeen oli Yhdysvaltojen uusi presidentti John Kennedy kääntänyt kilpajuoksun kuuhun täysille kierroksille, ja Yhdysvallathan sen sitten voitti vuosikymmenen lopulla.  

Kilpailu siitä, kuka ensimmäisenä näyttää lippuaan kuussa, jäi vain pieneksi sivujuonteeksi kylmässä sodassa, joka päättyi pari vuosikymmentä Apollo-lentojen jälkeen. Yleisen, voisi sanoa standardikäsityksen mukaan Yhdysvallat ja länsi voittivat kylmän sodan. Totuus on kuitenkin ehkä pikemminkin siinä, että Neuvostoliitto ja samalla tavoin järjestetyt yhteiskunnat kaatuivat omiin sisäisiin ristiriitoihinsa. Jos ihminen kerran onnistui käymään kuussa, niin varmaan moni itäberliiniläinen ihmetteli jo vuonna 1969, milloin pääsee käymään muurin toisella puolella omassa kaupungissaan.

Apollo-11:n onnistunut lento poisti hetkeksi näkyvimmästä julkisuudesta tuon ajan synkimmät uutiset, ennen kaikkea juuri Yhdysvaltojen Vietnamissa käymän, miljoonia ihmishenkiä vaatineen sodan, jonka vastustaminen oli kenties tärkein sytyke 1960-luvun radikalismille ja nuorison samanaikaiselle poliittiselle heräämiselle eri puolilla maailmaa. Brasilialaisen elokuvaohjaajan Bruno Barreton hieno, tositapahtumaan perustuva poliittinen trilleri Neljä syyskuun päivää vuodelta 1997 alkaa kohtauksella, jossa pieni joukko opiskelijoita Rio de Janeirossa seuraa televisiosta Apollon lentoa ja Kotkan laskeutumista Kuuhun. Brasiliassa eletään raa'an sotilasdiktatuurin mustinta aikaa. Kuulentoon liittyvän johdannon jälkeen osa opiskelijoista päättää mennä mukaan maanalaiseen kaupunkisissiryhmään, joka sieppaa panttivangikseen Yhdysvaltojen suurlähettilään ja vaatii hallitusta vapauttamaan lähettilästä vastaan joukon poliittisia vankeja. Koska kyseessä on Yhdysvaltojen, sotilasjuntan tärkeimmän liittolaisen ja tukijan, korkein edustaja maassa, hallitus katsoo, että sen on pakko antaa periksi. Suurlähettiläs, jonka persoonallisuudesta elokuva antaa varsin sympaattisen kuvan, vapautetaan vahingoittumattomana katuvilinään keskelle jalkapallo-ottelusta poistuvaa väkijoukkoa. Heinäkuisen Apollo-lennon kytkeminen noihin syyskuun tapahtumiin Riossa samana vuonna on elokuvan tekijöiltä hieno, yhden piirteen ajanhengestä vanginnut oivallus.

Kylmän sodan horros oli jähmettänyt maailman miehitettyjen kuulentojen aikaan 1960-luvun lopulla. Sama vuosikymmen oli kuitenkin myös muutoksen aikaa. On mielenkiintoista, että Vietnamin sodan tai vaikkapa Latinalaisen Amerikan olojen nostattama kritiikki Yhdysvaltojen politiikkaa kohtaan ei yleisesti ottaen merkinnyt Neuvostoliiton järjestelmän ihailua. Neuvostoliiton arviointiin vaikutti ennen kaikkea Tšekkoslovakian miehitys elokuussa 1968. Meillä Suomessa ns. taistolaisuus oli poikkeus, joka vain vahvisti säännön.

Neuvostoblokki olisi ehkä voitu demokratisoida vielä 1960-luvulla. Prahan kevään murskaaminen panssareiden alle sulki sen mahdollisuuden. Pari vuosikymmentä myöhemmin Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto hajosi keskenään riiteleviin geopoliittisiin pelinappuloihin, joita yhdistää ennen kaikkea maailmanlaajuinen kapitalismi.

Neuvostoliiton suuruuteen aikoinaan luottanut ihminen, esimerkiksi porvarillinen poliitikko Urho Kekkonen ei uskoisi silmiään, jos heräisi henkiin ja saisi käteensä vaikkapa Helsingin Sanomat parin viikon takaa. Siinä kerrotaan koko sivun mittaisesti mansikanpoimijoista, joita tuotetaan suomalaisen viljelijän tilalle Ukrainasta, entisen Neuvostoliiton toiseksi suurimmasta osavaltiosta. Ylpeän Ukrainan tyttäret tekevät isännälle Pohjolassa työtä, jolla suomalaiset koululaiset ennen ansaitsivat taskurahoja kesälomiensa aikana. Joiltakin osin maailma todella on muuttunut.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime

 

 

[home] [archive] [focus]