YLE/Ykkösaamu, 30.4.2013 **** Etusivulle

Korean niemimaa: Kylmän sodan ulkomuseo

Hannu Reime

Sotilaallinen jännitys on talven ja kevään aikana kiristynyt Korean niemimaalla. Tämänviikkoinen tiistaikolumnistimme Hannu Reime pohdiskelee Korean lähihistoriaa.

Heinäkuun lopulla tulee kuluneeksi 60 vuotta siitä, kun amerikkalainen kenraaliluutnantti William Harrison ja pohjoiskorealainen kenraali Nam Il allekirjoittivat Korean sodan aseleposopimuksen Panmunjomin kylässä. Paikka sijaitsee keskellä Korean valtiot toisistaan erottavaa rintamalinjaa niemimaalla, jota sen asukkaat, korealaiset, runollisesti kutsuvat aamunrauhan maaksi.

Kenraali Harrison edusti allekirjoituksellaan Yhdistyneitä kansakuntia, jonka vaaleansinisen lipun alla Yhdysvallat, Korean tasavalta ja joukko liittolaismaita olivat kolme vuotta sotineet Pohjois-Koreaa ja sen liittolaisia vastaan. Armeijat olivat vyöryneet kaksi kertaa niemimaan yli. Sodan tuhoisuutta kuvaa se, että Pohjois-Korean pääkaupungissa Pjongjangissa vain muutama talo seisoi pystyssä liittoutuneiden ilmapommitusten jäljiltä.

Yhdysvaltojen johtama sota oli saatu YK:n nimiin siitä syystä, että Neuvostoliitto boikotoi ratkaisevaa turvallisuusneuvoston istuntoa Kiinan YK-edustusta koskevan kiistan vuoksi. Suurvallalle kuuluvalla veto-oikeudellaan Neuvostoliitto olisi voinut estää turvallisuusneuvoston päätöksen vastata YK:n siunaamin toimin Pohjois-Korean hyökkäykseen, jonka tavoitteena oli niemimaan yhdistäminen Pohjoisen johdolla. Koreaan oli perustettu kaksi valtiota vuonna 1948, kolme vuotta Japanin antautumisen ja japanilaisten siirtomaaherruuden päättymisen jälkeen.      

Kenraali Nam Ilin nimikirjoitus Panmunjomissa vahvisti sen, että Korean demokraattinen kansantasavalta ja sitä tukeneet kiinalaiset omalta osaltaan noudattavat aselepoa. Sodan lopputuloksen kannalta kiinalaiset eivät olleet mitään apujoukkoja, sillä Mao Zedongin lähettämät ”vapaaehtoiset” pelastivat Kim Il-sungin hallituksen siinä vaiheessa, kun liittoutuneiden vastahyökkäys oli edennyt Kiinan vastaiselle rajalle, Yalu-joelle.

Korean tasavalta ja Korean demokraattinen kansantasavalta ovat Etelä- ja Pohjois-Korean itsestään käyttämiä nimiä. Sodan osapuolista Etelä-Korea kieltäytyi allekirjoittamasta aseleposopimusta. Pohjois-Korea on sittemmin ilmoittanut ainakin kuusi kertaa, etteivät aselevon määräykset enää sido sitä. Viimeksi näin tapahtui maaliskuussa tänä vuonna.

Se paperi, jonka alle amerikkalainen ja pohjoiskorealainen kenraali kirjoittivat nimensä vuoden 1953 kesällä, oli sopimus aselevosta, aseiden vaikenemisesta. Yksimielisyys vallitsi vain vihollisuuksien keskeyttämisestä kolme vuotta kestäneessä sodassa, ei rauhasta kahden maan välillä.

Teknisesti Korean valtiot ovat edelleen sotatilassa, eikä niitä erota toisistaan valtiollinen raja, vaan maapallon 38.n leveyspiirin tuntumassa kulkeva aselepolinja. Vuonna 1953 ja vielä kauan sen jälkeenkin sekä Etelä-Korean hallitus Soulissa että Pohjois-Korean hallitus Pjongjangissa katsoivat kumpikin edustavansa koko niemimaata. Poliittisessa retoriikassaan Etelä halusi vapauttaa Pohjoisen kommunismin orjuudesta, Pohjoinen etelän amerikkalaisen imperialismin ikeestä.

Sen enempää Etelä- kuin Pohjois-Koreakaan ei ole enää pitkään aikaan pyrkinyt yhdistämään niemimaata pikaisesti tai edes toivonut sellaista. Pohjoisen ”dynastinen kommunismi” ei kykenisi oudolla juche-aatteellaan hallitsemaan Etelän väestöä, joka jo määrältäänkin on kaksinkertainen Pohjoiseen verrattuna.

Etelä-Korean hallituksen suurin painajainen taas on Pohjois-Korean äkillinen romahdus. Seurauksena olisi kontrolloimaton ja kaoottinen pakolaisvirta Etelään, ja niemimaan yhdistymisestä maksettava lasku nousisi summaan, johon verrattuna DDR integroitiin yhdistyneeseen Saksaan pikkurahalla.

Lukuisista provokaatioista, sotaharjoituksista ja muista aggressiivisista eleistä, vakavista välikohtauksista ja sotaisista puheista huolimatta Korean aseleposopimus on kaiken kaikkiaan pitänyt. Uutta sotaa ei niemimaalla ole puhjennut kuuteenkymmeneen vuoteen.

Voi kuitenkin olla, että tänä vuonna panokset ovat nousseet aikaisempaa korkeammiksi. Pohjois-Korean uuden johtajan, Kim-dynastian kolmannen hallitsijan Kim Jong-unin, on kenties ollut tarve osoittaa kenraaleilleen, ettei hän nuoresta iästään ja kokemattomuudestaan huolimatta pehmoile vihollisen kanssa.

Kimin hyytävään ydinsotaretoriikkaan verrattuna Yhdysvaltojen ja Etelä-Korean hallituksen puheista on syntynyt rauhoittava vaikutelma. Mutta se voi olla vain vaikutelma. Sitäkään ei voi kiistää, että näiden maiden kevätsotaharjoitukset ovat olleet provokatiivisia, kuten oli myös Yhdysvaltojen päätös lähettää strategiset pommittajat Korean ilmatilaan. Vaarallisinta Korean niemimaalla on sellainen virhearviointi vastapuolen reaktioista, joka voisi laukaista suuremman selkkauksen ja edetä siitä sotaan. 

Suurvaltapolitiikassa Korean niemimaa jäi kylmän sodan ulkomuseoksi itäblokin hajoamisen jälkeen. Ennustuksista huolimatta Pohjois-Korea ei romahtanut, mutta suuriin vaikeuksiin se joutui, kun venäläisten ja kiinalaisten veljellinen apu muuttui kylmäksi kaupankäynniksi. 1990-luvulla maa ajautui nälänhätään, jossa kuoli satoja tuhansia ihmisiä. Pohjois-Korean johtajien päätavoitteena näyttää olevan järjestelmän säilyminen hinnalla millä hyvänsä.

Suurimmat muutokset niemimaalla ovat tapahtuneet sen eteläisessä puoliskossa. Etelä-Korea on muutamassa vuosikymmenessä noussut sodan tuhoamasta takapajuisesta maatalousmaasta vauraaksi teollisuuskeskukseksi ja oikeistolaisesta diktatuurista demokratiaksi. Etelä-Korean talous nostettiin eurooppalaiselle tasolle tietoisella teollisuuspolitiikalla valtion tiukassa ohjauksessa.

Poliittinen demokratia ei tullut Etelä-Koreaan amerikkalaisten sotilaiden valtameren takaa tuomana lahjana. Se oli tulosta yhteiskunnallisesta taistelusta juuri niitä toisiaan seuranneita siviili- ja sotilasdiktatuureja vastaan, joita Yhdysvallat strategisista syistä tuki. Etelä-Korean demokratia on kotoperäistä ja alhaalta noussutta. Siitä on kiittäminen niitä opiskelija- ja myöhemmin työväenliikkeen lukemattomia aktivisteja, jotka usein oman henkensä kaupalla taistelivat rauhanomaisesti ihmisoikeuksien ja kansalaisvapauksien puolesta.

Talous ja demokratia ovat kehittyneet Etelä-Koreassa toisella tavalla kuin mitä yleisesti valitsevat taloudellis-poliittiset opit ja ideologiat julistavat. Ehkäpä korealaisten kokemuksista olisi jotain opittavaa muuallakin, jopa meillä täällä Euroopassa.

 

Veraile arkistossa: Hannu Reime, Aasia, Yhdysvallat

 

[home] [archive] [focus]

Site Meter