YLE/Ykkösaamu, 7.10.2009 **** Etusivulle

Kommunismi ja läntinen itseymmärrys

Hannu Reime

Vuorossa on ykkösaamun tiistaikolumni, jonka tekijänä on tällä viikolla Hannu Reime. Hän kertoo ajatuksista, joita 60 vuotta täyttänyt kommunistinen Kiina herättää.

Kiinassa vietettiin viime viikolla, lokakuun ensimmäisenä päivänä, mahtavin paraatein ja ilotulituksin kansantasavallan perustamisen 60-vuotispäivää, niin sanotun kommunistisen Kiinan syntyä. On mielenkiintoinen yhteensattuma, että tänä samana syksynä vuonna 2009 täällä Euraasian mantereen toisella, läntisellä laidalla, muistellaan kommunismin romahtamista meidän nurkillamme.

Vaikuttaa siltä kuin näillä kahdella historiallisella tapahtumalla — kommunismin voitolla idässä 60 vuotta sitten ja 20 vuoden takaisella romahduksella lännessä — ei olisi mitään tekemistä toistensa kanssa. Tuskin erehtyy kovin paljon, jos toteaa, että ainakin tässä meidän omassa ja meille tutussa niin sanotussa länsimaisessa kulttuuripiirissä asiat ymmärretään yleensä seuraavalla tavalla:

Kiinassa kommunistinen puolue on pitänyt valtakunnan koossa. Puolueen johdolla jättiläisvaltio on noussut köyhästä ja imperialististen valtojen alistamasta takapajulasta arvoisalleen paikalle kansainvälisessä hierarkiassa, ihmiskunnan työpajaksi, josta voidaan sanoa — vain vähän liioitellen — että sen valuuttavarantojen varassa maailmantalous seisoo tai kaatuu. Oikein tai väärin, kommunistinen puolue on ollut ja on edelleen se keisari, jonka johdolla Kiina on pysynyt yhtenäisenä ja myös vaurastunut.

Euroopasta samat tulkitsijat sen sijaan toteavat seuraavaa. Meidän maanosallemme kommunismi oli katastrofi. Liittoutumalla Neuvostoliitto/Venäjän kanssa kommunismi jakoi maanosan kahtia, tukahdutti vapauden ja esti Euroopan itäisemmän puoliskon vaurastumisen, joka on alkanut vasta nyt, kun vapaus on koittanut entisessä idässäkin. Venäjä tosin vielä vähän pyristelee vanhassa maailmassa entisen tiedustelu-upseerin johdolla, mutta ennemmin tai myöhemmin vapauden valo sielläkin voittaa menneen pimeyden, eihän Moskovassakaan enää ole kommunisteja vallassa. Mainittu entinen KGB-mies Vladimir Putin on hänkin palannut ortodoksisen kirkon lämpimään huomaan.

Ehkä tämä esitys oli hieman karrikoitu niin Kiinan kuin varsinkin Euroopan osalta. Ei se kuitenkaan ole kovin kaukana siitä, mitä voisi kutsua länsimaiseksi itseymmärrykseksi. Siinä ei olla kokonaan väärässä, sillä niin kuin kaikkiin suuriin tulkintoihin näinkin vulgaariin esitykseen sisältyy tosia elementtejä. Olisi halpahintaista ja suorastaan väärin kutsua Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa vallitsevaa yleistä historian ymmärrystä propagandaksi ainakaan siinä merkityksessä, missä sanaa ”propaganda” tavallisesti käytetään.   

Ja kuitenkin edellä esitetty käsitys historiasta, siitä kommunismin ja kapitalistisen maailman välisestä kanssakäymisestä, joka alkoi vallankumouksellisessa Pietarissa vuonna 1917, on toivottoman naiivi ja yksinkertaistava. Se on edelleenkin vähän niin kuin Valittujen Palojen maailmankäsitys ja historian ymmärrys toista maailmansotaa seuranneina kylmän sodan vuosina kauan sitten.

Tästä maailmankäsityksestä palautuu mieleeni unenomaisen häilyviä muistikuvia, jotka jotenkin tuntuvat liittyvän lapsuuden kesiin 1950-luvun Suomessa. Omaa kesämökkiä meillä ei ollut, mutta jonkun leikkitoverin tai tuttavaperheen huvilalla pilvisenä kesäpäivänä lämpimän sateen ropistessa puisen mökin kattoon oli aikaa koota rakennuspalikoita maailmankatsomukseen ammentamalla niitä muun muassa juuri Valituista Paloista siinä kuin Aku Ankastakin.

On mahdotonta sanoa, mikä vaikutus tällä kaikella on ollut siihen ajattelun sisältöön, joka muotoutui sodanjälkeisessä Suomessa. Väittäisin kuitenkin, että ”länsimaisella” mielenhallintajärjestelmällä on koko ajan ollut monin verroin tukevampi ote suomalaisten ajatteluun kuin esimerkiksi niillä neuvostoliittolaisilla elokuvilla, joita esitettiin elokuvateatteri Capitolissa Helsingissä, ja joita oman muistini mukaan sai kesäisin katsella SKDL:n omistamalla Tanhumäen tanssilavalla Oulunkylässä niinä arki-iltoina, jolloin siellä ei tanssittu.

Yleisö näissä tilaisuuksissa oli tietysti pääasiassa kansandemokraattisista kodeista, mutta en usko, että näissäkään piireissä nieltiin kritiikittä kaikkea sitä, mitä virallinen Neuvostoliitto halusi kertoa itsestään. Skeptisyyteen oli monia syitä, sellaisia kuin esimerkiksi itään paenneiden tai muuttaneiden suomalaisten kommunistien kohtalot painajaismaisissa puhdistuksissa ennen sotia. Ja myöhemmin, kun stalinismin mustimmat vuodet olivat jo ohi ja matkustaminen Neuvostoliittoon tuli mahdolliseksi ja yleistyi, oli turisteille siellä näyttäytyvä todellisuus aika kaukana työläisvaltion ihanteesta.   

Näitä asioita on tärkeä palauttaa mieleen siksi, että nykyisin törmää aika ajoin todella kummallisiin käsityksiin kylmän sodan ja YYA-vuosien Suomesta. Joistakin uusista pamflettikirjoituksista saattaa saada sellaisen käsityksen, että Neuvostoliitolla olisi silloin ollut vahva, ellei suorastaan kuristava ote kulttuuriin ja jopa arkiseen elämään meidän maassamme, ja että yhteydenpito ”länteen” olisi ollut jotenkin poliittisesti kontrolloitua ja vaikeaa. Voi olla, että nämä käsitykset ovat osin syntyneet lyhyeksi jääneestä taistolaisajasta 1970-luvulla, jolloin SKP:n vähemmistön piirissä tällaista asiaintilaa epäilemättä toivottiin.

Oma vaatimaton käsitykseni on pitkään ollut se, että kannattaa yrittää vapautua sanojen vankeudesta, tarkastella maailmaa eikä sanoja ja näin palauttaa kavalletut käsitteet oikeille ”omistajilleen”. Nyky-Kiinassa ei esimerkiksi sanalla ”kommunismi” ole enää mitään muuta merkitystä kuin se, että maata johtaa Kommunistinen puolue, jonka suojeluksessa kapitalistinen talous kehittyy.

Jos ”kommunismilla” tarkoitetaan, niin kuin mielestäni oikein ja järkevää olisi, sellaista yhteiskuntaa, jota Marx ja Engels pitivät työväenluokan tavoitteena, silloin viime vuosisadan kaikki kommunistisiksi kutsutut maat olivat siitä todella kaukana. Ainoa yhteinen piirre Marxin kommunismin ja 1900-luvun ”reaalikommunismin”, myös aikaisemman kiinalaisen, välillä on ollut talouselämän kollektivisointi. Nyky-Kiinassa samoin kuin sitä suuresti muistuttavassa Vietnamissa talouden dynaamisin osa on palautettu yksityiseen omistukseen.

Puvun ja solmion kireään Mao-takkiin tilapäisesti vaihtanut Kiinan johtaja Hu Jintao kutsui juhlapäivän paraatissa sotilaita tovereiksi vanhan sosialistisen ja kommunistisen tervehdyksen mukaan. Punaliput täyttivät Pekingin Tian'anmenin aukion, jossa esiteltiin Kiinan sotilaallista mahtia stalinistisen valtiokommunismin militarististen perinteitten mukaisesti. Nyky-Kiinan yhteiskunnallista todellisuutta tämä spektaakkeli kuvasi yhtä vähän kuin Marseljeesin verenhimoiset sanat nykyistä Ranskaa tai — vaikkapa — niin, Porilaisten marssi nyky-Suomea. Symbolit ovat usein pysyvämpiä kuin todellisuus.


Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Kiina, Venäjä

[home] [archive] [focus]