Ajatuksia kilpailun ideologiasta

Hannu Reime

Vuorossa tiistaiaamun kolumnisti, joka tällä viikolla on Hannu Reime. Hän pohtii kilpailua leikissä ja todellisuudessa.

Lehtiä tai kirjoja lukiessa törmää joskus ajatukseen, joka tuntuu oudolla tavalla omalta ja tutulta, mutta jota ei ole itse koskaan tullut tietoisesti muotoilleeksi. Minulle syntyi tällainen ahaa-elämys aivan äskettäin lukiessani Helsingin Sanomista juttua kirjailija/arkkitehti Arne Nevanlinnasta. Haastattelunsa lopussa Nevanlinna viittaa ensin siihen, mitä hän kutsuu ”eettiseksi ohjenuorakseen”, nimittäin ajatukseen, että ”asioita täytyy tarkastella alistettujen kannalta, ei vallassa olevien.” Haastateltava jatkaa, että hän noudattaa ohjettaan myös — kuten hän sanoo — niinkin typerässä asiassa kuin urheilukilpailuissa, joissa hän vaihtaa sympatiaansa koko ajan sen mukaan, kumpi puoli on häviöllä.

Nevanlinna ei selvästikään ole urheilumiehiä, sillä hän myöntää seuraavansa otteluita perin harvoin. Oma suhtautumiseni urheiluun on aika lailla samanlaista. En kuitenkaan kutsuisi urheilua ”typeräksi”, enkä missään tapauksessa ajattele niin, että on jotenkin ”fiinimpää” ja sivistyneempää olla välittämättä urheilusta kuin innostua siitä. Päinvastoin, varsinkin lapsena yritin vilpittömästi kiinnostua penkkiurheilusta ja kilpailemisesta. Monet läheisimmistä ja parhaimmista ystävistäni ovat sellaisia, joita voi liioittelematta kutsua urheiluhulluiksi, eikä se vähennä himpun vertaa heidän arvostustaan silmissäni. Tosiasiaksi kuitenkin jäi, että olen viimeksi seurannut urheilukilpailua katsomosta noin viisikymmentä vuotta sitten.

Silloin oli sydäntalvi, helmikuu, ja viimeinen koulupäivä ennen hiihtolomaa. Meidät pakotettiin — ”pakotettiin” on mielestäni oikea sana — Helsingin olympiastadionille seuraamaan jääpallo-ottelua. Kyseessä oli turnaus, johon siihen aikaan osallistuivat Suomi, Ruotsi, Norja ja Neuvostoliitto tässä myöhemmin hieman unhoon jääneessä talvisessa palloilulajissa, ”pillerissä”, joksi jääpalloa silloisessa Helsingin slangissa kutsuttiin. Katsomon penkit olivat lumihangen peitossa, joten koko ottelun ajan piti seistä. Niinpä en aika pienikokoisena nähnyt pelistä oikeastaan yhtään mitään. Päällimmäisiä tunteita olivat kylmä, nälkä ja pissahätä sekä kiihkeä odotus, että ottelu päättyisi mahdollisimman pian. Voi olla, että tein silloin mielessäni tiedostamattoman päätöksen, etten enää koskaan mene katsomaan urheilukilpailua. Tietoista tai ei, päätös on joka tapauksessa pitänyt.

Vaikken olekaan siis käynyt urheilukilpailuissa enkä juuri seurannut niitä televisiostakaan, olen kuitenkin jotenkin karkeasti jakanut mielessäni eri urheilulajit paremmuusjärjestykseen. Esimerkiksi juuri jääpallo on kaikesta huolimatta mielestäni sympaattisempi peli kuin jääkiekko, joka näyttää olevan pelkkää sähläystä, sanottakoon nyt näin, vaikka käsitys epäilemättä perustuu täydelliseen tietämättömyyteen. Myös jalkapallo kuuluu peleistä parhaimpiin — noin periaatteessa — ja yksilölajeista pyöräily, jota isäni harrasti 30-luvun Viipurissa, ja josta meille on näin ollen jäänyt perinnöksi joitakin hopeisia teelusikoita. Myös pesäpallo vaikuttaa aika miellyttävältä urheilumuodolta. Pesäpallon tuomitseminen sillä perusteella, että sen keksijä Lauri Pihkala oli läpimilitaristinen oikeistolainen nationalisti, olisi yhtä älytöntä kuin oli šakin julistaminen pannaan Kiinassa maolaisen ”kulttuurivallankumouksen” aikana. Maon agiteeraamat niin sanotut punakaartit tuomitsivat šakkipelin siksi, että sen rakenne heijastelee feodaalista yhteiskuntaa.

Mutta palataan Arne Nevanlinnan ajatukseen, että urheilussa voi kannattaa myös hävinnyttä puolta, vaihtaa ”sympatiaa sen mukaan, kumpi on häviöllä.” En ole itse koskaan ajatellut asiaa tietoisesti näin, mutta siinähän on itua. Olisi varsin miellyttävää, jos urheiluohjelmissa joskus haastateltaisiin viimeiseksi jäänyttä. Miltä tuntuu? Ei kai voittaminen ole kuolemanvakava asia? Eikö rehti kilpailu sittenkin ole voittoa tärkeämpää? Niinhän lausutaan juhlapuheissa. Tai lausutaanko enää? Kun asiaa hieman miettii, niin toden totta: onko kukaan kuullut vapaan ja rehdin kilpailun ylistystä enää pitkään aikaan? Tai jos joku sellaista on julistanut, niin eikö ketunhäntä ole pilkistänyt aika näkyvästi julistajan kainalosta?

”Kilpailu” ei kuitenkaan rajoitu vain urheiluun, vaan kuuluu vallitsevaan ideologiaan myös vakavammilla elämänalueilla. Viime kuukausien rahoitusongelmat ja taantuma ovat ehkä jonkin verran hillinneet kapitalismin agitpropia, kun valtiota huudetaan apuun pelastamaan ahneuden aikaansaamaa kriisiä. Mutta ”kilpailu” ja ”kilpailukyky” ovat epäilemättä edelleenkin tärkeimpiä tukirakenteita kapitalismin ideologiassa. Niitä perustellaan milloin elintason yleisellä nousulla, jossa rikkaiden rikastuessa murenia tippuu myös köyhille, milloin evoluutiopsykologialla ja Darwinin ajatusten vulgaarilla tulkinnalla.

Vilpitön ajatus rehellisestä kilpailusta voi ainakin periaatteessa toimia urheilussa, jossa voitot eivät kasaudu pääomaksi niin kuin kapitalismin poliittisessa taloudessa. Eivät kai yhteiskunnallisen kilpailun voittajat enää toisella kierroksella palaa alussa vallinneeseen reiluun kilpailutilanteeseen — jos nimittäin kuvitellaan vastoin reaalimaailman todellisuutta, että kaikkien lähtökohdat ovat samat, mikä ei tietenkään ole totta.

Oliko yksityistämiseksi kutsuttu julkisen omaisuuden ryöstö Neuvostoliitossa viime vuosikymmenen alussa seurausta reilusta kilpailusta avoimilla markkinoilla? Kysymys on irvokas. Vastaus sen sijaan kertoo paljon sekä kapitalismin eetoksesta itsestään että niin sanotusta ”reaalisosialismista”, joka oli yhtä kaukana työväenliikkeen vanhoista sosialistisista ihanteista kuin yö on päivästä.

Samoin voi kysyä, noudattaako Yhdysvalloissa toisesta maailmansodasta lähtien vallinnut talousjärjestelmä ”vapaan markkinatalouden” ideologiaa. Kysymys ei ole siitä tappioiden sosialisoimisesta, josta presidentti Obaman edeltäjä joutui päättämään, vaan systeemistä, jossa sotilas-teollinen kompleksi pyörittää huomattavaa osaa huipputeknistä teollisuutta. Pentagonin ehtymätön kysyntä takaa varmat markkinat, joitten turvin muuta bisnestä sitten voidaan hyvin pyörittää.

Voi olla, että kilpailuvietti on jossakin syvällä siinä, mitä hieman löysästi kutsutaan ihmisluonnoksi. Niin tai näin, on tällä meidän lajillamme, homo sapiensilla, myös, ellei ihmisluonnon, niin ainakin pakon sanelema tarve kilpailun vastakohtaan: yhteistoimintaan. Ilman hyvää organisaatiota ja sen vaatimaa yhteistyötä eivät kolmen-, neljän, viidenkymmenen tuhannen vuoden takaiset esivanhempamme olisi kaataneet yhtä ainoaa mammuttia mannerjäältä säilyneessä osassa Eurooppaa. Saaliin jakaminen olikin sitten jo kokonaan toinen juttu. Mutta ehkä siinäkin tarvittiin oikeudenmukaisuutta ja kohtuutta, muuten ei seuraavaa mammuttia enää olisi saatu kellistetyksi.

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Maailmantalous, Yhdysvaltain politiikka, Noam Chomsky