YLE/Ykkösaamu, 16.9.2008 **** Etusivulle

Geopoliittista mielettömyyttä Kaukasiassa

Hannu Reime

Vuorossa on ykkösaamun tiistaikolumni. Hannu Reime pohtii Georgiaa, Venäjää ja selkkauksia Kaukasus-vuorten tuolla puolen.  

Kun saavuttaa elämässään kohtuullisen iän, alkaa maailmantapahtumia tarkastella yhä enemmän näkökulmasta, jota joku voisi ilkeämielisesti kutsua jälkiviisaudeksi. Käyttäisin kuitenkin mieluummin sanaa ”jälkihämmästely”.  Kuka olisi 25 tai 30 vuotta sitten osannut arvata, että silloisen Neuvostoliiton suurin osavaltio Venäjä ja samaan yleisliittolaiseen muottiin valettu Gruusia/Georgia sotisivat keskenään uuden vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen lopun lähestyessä. Jos Helsingin Hietaniemen suunnalta kuului viime kuussa kova kolahdus, se oli Urho Kekkonen, joka kääntyi haudassaan. Äänekästä kolinaa sieltä suunnasta on parina viime vuosikymmenenä tosin kuulunut tämän tästä.

Niin mieletöntä kuin väkivallan uusi puhkeaminen Kaukasiassa onkin, ei kyseessä sittenkään ehkä ollut sellainen historian käännekohta, joksi elokuun kahdeksas vuonna kahdeksan on haluttu monissa kommenteissa tehdä. Venäjä reagoi rajusti Georgian ilmeiseen provokaatioon ja varmaan se oli siihen varautunutkin keskittämällä joukkojaan Pohjois-Ossetiaan. Pakolaisia lähti taas liikkeelle puolin ja toisin: osseetteja venäläisten suojiin, georgialaisia omiensa pariin niin, että poliittis-hallinnolliset alueet, joihin Taka-Kaukasia jakautuu, ovat taas hivenen verran ”etnisesti puhtaampia” kuin aikaisemmin.

Historian ivaa ja suurta tragiikkaa sisältyy siihen tosiasiaan, että päinvastoin kuin tämän päivän globalisaatiopuheista saattaisi päätellä, Taka-Kaukasia oli sata vuotta sitten paljon kosmopoliittisempi alue kuin nykyisin. Se oli vähemmän ”puhdas” etnisesti, jos ”puhtaudella” tarkoitetaan sitä, että kukin kansanryhmä ja uskontokunta asuttaa vain omaa tonttiaan, omaa ”pyhää” isänmaataan. Armenian pääkaupungin Jerevanin asukkaiden enemmistö oli silloin muslimeja. Georgian Tbilisi, joka tsaarien aikaan tunnettiin nimellä Tiflis, sekä öljyteollisuuden keskus Baku, nykyisen Azerbaidžanin pääkaupunki, olivat suurelta osin venäläisten ja armenialaisten asuttamia.

Historian oikkuihin kuuluu myös se, että Kaukasian valtiolliset ja etniset rajat piirrettiin juuri Neuvostoliiton aikana. Rajoilla ei silloin ollut suurta käytännön merkitystä, mutta ne alkoivat elää omaa elämäänsä, kun yleisliittolainen systeemi hajosi. Georgian alaisuuteen vastentahtoisesti liitetyt osseetit ja abhaasit syyttävät heille epäedullisten rajojen piirtämisestä georgialaista Ioseb Džugašvilia. Hänet tunnetaan viime vuosisadan historiassa paremmin venäjänkielisellä salanimellään Josif Stalin.

Viime kuun tapahtumia Etelä-Ossetiassa kutsuttiin tiedotusvälineissä sodaksi. En tiedä, oliko sananvalinta oikea, mutta yleisesti ottaen sanat näyttävät kärsineen inflaation julkisessa kielenkäytössä, puhuttiinhan vastikään täysin vakavasti myös ”sodasta” terrorismia vastaan.  

Ennustaminen on epäkiitollista, sillä suurpolitiikassa tapahtuu usein yllättäviä käänteitä. En silti oikein jaksa uskoa, että edessä olisi uusi Venäjän ja lännen välinen kylmä sota, samanlainen kuin se ideologisesti latautunut valtakamppailu, jota käytiin toisen maailmansodan jälkeen Berliinin muurin murtumiseen ja Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Mutta ilmapiirin kiristymistä epäilemättä on odotettavissa geopolitiikaksi kutsutussa taistelussa vallasta ja vaikutusvallasta sekä resurssien ja alueiden, ellei sitten koko maailman hallinnasta. Tärkeänä osana siinä on myös se, kuka kontrolloi öljyn kulkua Kaspianmereltä maailmanmarkkinoille.

Siinä määrin kuin tässä valtataistelussa on kysymys Yhdysvaltojen johtaman lännen ja Venäjän vastakkaisuudesta, ovat kamppailun näyttämönä entisen Neuvostoliiton ei-venäläiset reuna-alueet. Vaikutusvallasta taistelee kaksi imperialismia, vahvempi läntinen ja sitä paljon heikompi venäläinen, jonka valtapiiri parin viime vuosikymmenen aikana on kutistumistaan kutistunut, mutta joka nyt on päässyt jossakin määrin jaloilleen muutaman vuoden takaisesta syvimmästä ahdingostaan. Putin on kutsunut Neuvostoliiton romahdusta vuosisadan suurimmaksi geopoliittiseksi tragediaksi. Olen varma siitä, että Putin ei haikaillut takaisin kommunismia, vaan Venäjän valtaa ja suuruutta. ”Kommunismi” oli vain huonosti istunut lainavaate venäläisen suurvallan harteilla. Sellaiset sanat kuin ”kommunismi”, ”sosialismi”, ”demokratia” ja monet muut elävät nykyisin omaa elämäänsä suurelta osin irti alkuperäisistä merkityksistään.  

Niinpä geopoliittiseen valtataisteluun kuuluu myös propaganda, joka toimii sananvapauden oloissakin. Ei varmaan ole liioittelua todeta, että eurooppalaisessa ja pohjoisamerikkalaisessa valtajulkisuudessa Venäjästä yksin tehtiin Kaukasian kriisin roisto ja Georgiasta uhri, ellei täysin viaton, niin uhri yhtä kaikki.

Nykyisen presidenttinsä aikana Georgiasta on tullut Yhdysvaltojen asiakasvaltio. Tärkeänä alihankkijana tässä liikesuhteessa on toiminut Israel, vaikka siitä onkin puhuttu julkisuudessa varsin vähän. Israel on toimittanut aseita Georgiaan, jonne se myös on lähettänyt lukuisia sotilasneuvonantajiaan. Tällaista alihankintaa Israel on harrastanut usein aikaisemminkin muun muassa aseistamalla takavuosien sotilasdiktatuureja Latinalaisessa Amerikassa. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että entisen Neuvostoliiton alueella toimivat juutalaisyhteisöt ovat varsin erimielisiä suhtautumisessaan Kaukasian tapahtumiin. Venäjänkielisiä juutalaisia edustavan kongressin puheenjohtaja ja samalla myös Venäjän parlamentin ylähuoneen jäsen Boris Špigel on syyttänyt Georgiaa sotarikoksista Etelä-Ossetiassa. Lausunto herätti kiusallista huomiota Israelissa. 

Oma vaatimaton mielipiteeni on, että isovenäläistä šovinismia eli kansalliskiihkoa ei mitenkään voi puolustaa. Mutta eivät pienemmätkään šovinismit sen kannatettavampia ole, ne kun kohtelevat vähemmistöjään isompien esikuvan mukaisesti tai hakevat turvatakuita ja muuta selkänojaa vahvaa naapuriaan vastaan vieläkin vahvemmista, mutta kaukaisemmista valtakeskuksista. En voi sille mitään, mutta meillä Suomessakin poliitikkojen usein viljelemä sana ”turvatakuut” tuo ensimmäiseksi mieleen mafian. Itse asiassa geopolitiikka muistuttaa monelta osin rikollisjärjestöjen kamppailua reviireistä. Mittakaava vain on paljon suurempi ja ihmiskunnan enemmistön kannalta vaarallisempi.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Venäjä/Ukraina/Georgia, Yhdysvaltojen politiikka, Kansainvälinen politiikka, Noam Chomsky, Misha Glenny

 

 

[home] [archive] [focus]