YLE/Ykkösaamu, 7.10.2008 **** Etusivulle YLE/Ykkösaamu, 7.10.2008 **** Etusivulle
Hannu Reime
Vuorossa on tiistaiaamun kolumnistimme Hannu Reime. Hän pohtii kouluampumisia ja niille annettuja selityksiä.
Helsingin yliopiston vanha ja kunnianarvoisa filosofinen tiedekunta on nykyisin hajotettu useisiin itsenäisiin, tiedekunnan nimeä edelleen kantaviin yksiköihin, joista yhtä kutsutaan käyttäytymistieteelliseksi. Se, mitä käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa tutkitaan, ei kuitenkaan ole käyttäytymistä yleensä, ei elottomien kappaleitten käyttäytymistä erilaisten voimien vaikuttaessa niihin eikä kaasujen ja nesteitten käyttäytymistä vaihtelevissa lämpötiloissa ja paineissa. Käyttäytyminen ei myöskään tässä yhteydessä viittaa biologiseen kasvuun eikä edes itsenäisesti liikkuviin eläimiin, niitten piiriinhän kuuluu yhdeltä kannalta katsoen myös ihminen, homo sapiens, yksi eläinlajeista.
Käyttäytymistieteellisen tiedekunnan oppiaineissa — psykologiassa, kasvatustieteessä ja muissa — käyttäytymisellä tarkoitetaan ennen kaikkea sitä, kuinka ihminen käyttäytyy. Se on alue, jota ei ole helppoa tutkia. Ei ole psykologien vika, että heidän oppialallaan ei ole päästy lähellekään fysiikan tai edes biologian saavuttamaa syvyyttä: syynä eivät ole tutkijat, vaan tutkittava. Ihmisen käyttäytymiseen kuuluva ”vapaa tahto” — olipa se illuusio tai ei — on aina askarruttanut ihmistä itseään: jos toimin jollakin tavalla, olisin myös voinut toimia toisin. Vapaan tahdon ongelmassa on kysymys päätöksenteosta, joka voi vaihdella kaikkein vähäpätöisimmistä asioista suuriin kohtalonkysymyksiin. Moderni tekniikka on tehnyt mahdolliseksi tuhota ihmislajin elämisen ehdot yhdellä napinpainamisella.
Kouluampumisten ja muiden ihmisestä johtuvien murheellisten tapahtumien jälkeen psykologeilta ja muilta käyttäytymisen asiantuntijoilta perätään selityksiä: miksi päältä katsoen suhteellisen ”normaalilta” vaikuttaneesta ihmisestä saattaa tulla joukkomurhaaja? ”Laajennettu itsemurha” on varmaan oikeaan osuva ilmaus tällaiselle toiminnalle, mutta ei sekään ole muuta kuin toisen nimen antamista selittämättömälle tapahtumalle. Poliisin rikostutkinnassa motiivin selvittäminen kuuluu tärkeimpiin tehtäviin heti tapahtumien kuvaamisen jälkeen ja rinnan sen kanssa. Mutta mitä voidaan sanoa motiivista, ellei rikoksella ole tavoiteltu hyötyä tai haluttu kostaa jokin tietty vääryys, tai ellei sitten kyseessä ole ollut sellainen, kaiketi varsin yleinen veriteko, jota kutsutaan intohimorikokseksi?
Ihmisviha, usein jonkinlaiseksi yli-ihmisideologiaksi kehittyneenä näyttää olevan yhteisenä piirteenä kouluampumisissa. Tällaista aatemaailmaa — jos sitä miksikään aatteeksi voi kutsua — ja siihen liittyvää mielentilaa kuvaa Dostojevski psykologisen oivaltavasti Rikoksessa ja rangaistuksessa. Mutta siinäkin Raskolnikov valitsee uhrikseen epämiellyttävänä pitämänsä henkilön, ja toisesta murhatusta tulee uhri vain siksi, että sattui osumaan rikoksen todistajaksi. Sitä vastoin kouluampujat Suomessa ja muualla eivät näytä valikoineen uhrejaan. Heitä on vain haluttu olevan mahdollisimman paljon. Tässä lienee varmaan kouluampumisten ja uskonnolliselta pohjalta nousseen terrorismin ainoa yhteinen piirre. Jos ontuvia rinnastuksia haluaisi jatkaa, niin ”terrorisminvastaista sotaa” käyvät valtiot näyttävät asennoituvan uhrien määrään pikemminkin Raskolnikovin tavoin: pyrkivät surmaamaan vain epämiellyttäviä ihmisiä. Oheisvahingot ovat eri asia!
Helsingin Sanomissa julkaistiin viime viikolla osuva mielipidekirjoitus, jossa arvosteltiin Suomessa vierailleen psykologin käsitystä, että koulusurmaajan voi ”suurella varmuudella” tunnistaa etukäteen. Kirjoittaja totesi, että jos väite pitäisi paikkansa, psykologian tohtori Jens Hoffmann olisi ”ratkaissut ikiaikaisen ongelman”. Ylikäymättömänä vaikeutena kouluampumisten ennustamisessa on se, että ”valtaosa [ampujan] tunnusmerkit täyttävistä yksilöistä ei syyllisty yhtään mihinkään.” Jos heistä kaikista — koulukiusatuista, psyykkisistä ongelmista kärsivistä ja monista, monista muista — alettaisiin tehdä murhaajakandidaatteja, seurauksena voisi kauheimmassa tapauksessa olla itseään toteuttava ennuste.
Ihmisiltä vaaditaan kuitenkin kannanottoja, vastauksia kysymyksiin, miksi ja mitä tehdä. Johtavat poliitikot ovat Kauhajoen tapahtumien jälkeen puhuneet ”yhteisöllisyyden” ja ”välittämisen” puutteesta ja siitä, kuinka tärkeää on saattaa nämä kadonneet tai ainakin kadonneiksi väitetyt arvot taas kunniaan. Vaikeutena on se, että elämme kuuden miljardin kanssaihmisemme tavoin sellaisessa talousjärjestelmässä, jonka perimmäiseen moraaliin kuuluu juuri noitten yhteisöllisyyden ja välittämisen arvojen murskaaminen ”kilpailukyvyn”, ”tulosten”, ”saavutusten”, ”suorittamisen”, ”ensimmäiseksi tulemisen” ja muun sellaisen nimessä. Yhteiskunnallisen ajattelun oivaltavimpiin kuuluvassa dokumentissa tätä asiaintilaa kuvataan lähes runollisesti ja asian ytimeen porautuen:
Uskonnollisen kiihkon, ritarillisen innon ja poroporvarillisen sentimentaalisuuden taivaallisimmat hurmiot kapitalismi hukuttaa itsekkään oman edun hyiseen veteen.
”Itsekkään oman edun hyiseen veteen.” Tuskin paremmin voidaan kuvata kapitalismin syvintä eetosta kuin Marxin ja Engelsin kuuluisassa kiistakirjoituksessa 160 vuoden takaa. Saman asian ilmaisi hieman erilaisin sanoin toinen kahdesta suomalaismiljardööristä haastattelussaan viime vuonna: toiselle sijalle pyrkiminen talouselämässä on huonoa strategiaa.
Väärinkäsitysten välttämiseksi on syytä korostaa, että olisi sekä järjetöntä että halpahintaista etsiä Jokelan ja Kauhajoen kaltaisille tapahtumille selityksiä yhteiskuntajärjestelmästä ja sitä koskevista yleisistä tosiasioista. Syitten ja seurausten ketju on yksinkertaisesti liian pitkä. En myöskään rohkene ottaa kantaa siihen, onko kouluampumisten syynä yhteisöllisyyden katoaminen ja välittämisen puute, tai ovatko nämä hyvät ja perinteelliset ja myönteisessä mielessä konservatiiviset arvot oikeasti kadonneet yhteiskunnasta. Mutta elleivät ne ole kadonneet, niin ei ainakaan julkinen valta ole paljoa tehnyt sen hyväksi, että yhteisöllisyys ja välittäminen olisivat vahvistuneet. Ehkä se on vähintä, mitä voi sanoa ilman, että syyllistyy yhteiskunnallisen keskustelun helmasyntiin: alkaa yhdistellä asioita, joilla ei ole mitään suoraa tekemistä toistensa kanssa.
Lue myös:
Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Yhteiskunnallinen ajattelu