YLE/Ykkösaamu, 7.4.2009 **** Etusivulle

Kambodža geopoliittisessa pelissä

Hannu Reime

Vuorossa on tiistaikolumnistimme Hannu Reime. Hän pohtii punakhmerien oikeudenkäyntiä Kambodžassa ja sen herättämiä kysymyksiä.

Osallistuin viime viikolla Kambodžan ystävyysseuran järjestämään keskusteluiltaan, jossa puhuttiin vastikään alkaneesta punaisten khmerien oikeudenkäynnistä Phnom Penhissä, Kambodžan pääkaupungissa. Paikalla oli parikymmentä ihmistä, myös muutama Suomessa asuva kambodžalainen, ja keskustelu oli vilkasta.

Kambodžan kuningaskunnan ja YK:n järjestämää oikeudenkäyntiä on valmisteltu pitkään. Mahdollisista syytetyistä moni on jo kuollut, niin myös punakhmerien johtaja Pol Pot.

Ihmisyyden vastaisista rikoksista syytettyjä on nyt viisi, joista ensimmäisenä on oikeuden eteen tuotu 67-vuotias matematiikan opettaja Duch, syytetyistä nuorin. Duch johti Tuol Sleng -nimellä tunnettua kuulustelu- ja kidutuskeskusta, josta ehdittiin viedä teloitettavaksi noin 15 000 ihmistä, usein tuskallisten kidutusten jälkeen. Vangit valokuvattiin ja heidän kuulustelunsa ja ”tunnustuksensa” kirjattiin huolella. Matematiikkaan ja luonnontieteisiin perehtyneenä Duch oli tarkka ja metodinen. Hänen päättelynsä näyttää alkaneen aksioomasta, että kaikki Tuol Slengiin tuodut olivat syyllisiä. Syyllisyys on aina epäilyksien ulkopuolella, kuten teloituskonetta esittelevä upseeri kertoo matkailijalle Franz Kafkan novellissa Rangaistussiirtolassa. Punakhmerien puhdistuksissa ”syylliset” olivat CIA:n, KGB:n tai Vietnamin agentteja. Sidesanan ”tai” saattoi myös korvata vahvempi konjunktio: kuulusteltavat olivat — näin sanottiin — sekä amerikkalaisten, venäläisten että vietnamilaisten vakoojia ja asiamiehiä.

Punakhmerit hallitsivat Demokraattiseksi Kamputseaksi kutsumaansa maata huhtikuusta 1975 tammikuun alkuun vuonna 1979. He tulivat valtaan viisi vuotta kestäneen sisällissodan voittajina, ja menettivät valtansa, kun Vietnam miehitti naapurinsa. Demokraattisen Kamputsean hallitus joutui pakenemaan Phnom Penhistä niin äkkiä, että Tuol Slengin arkistoja ei ehditty tuhota. Näin säilynyt dokumenttiaineisto on ollut korvaamaton lähde punakhmerien ajan poliittisen todellisuuden selvittämisessä. Vietnamin avulla valtaan tullut hallitus avasi Tuol Slengin heti tutkijoille, ja laitoksen asiakirjoja käytetään myös oikeudenkäynnin aineistona.

Viime viikon keskusteluillassa nuori kambodžalainen nainen piti oikeudenkäyntiä tarpeettomana rahantuhlauksena hänen köyhässä synnyinmaassaan. Mitä oikeutta punakhmerien johtajat ansaitsevat? Kaikkihan tietävät, että he syyllistyivät hirvittäviin rikoksiin.

Mitä tähän pitäisi vastata? Tuskin siihen muuta vastausta on kuin se, että oikeudenkäynnin vaihtoehtona on vain armahdus tai tuomio ilman minkäänlaista prosessia. Jälkimmäinen vaihtoehto lienee ollut keskusteluun osallistuneen kambodžalaisen mielessä.  

Oikeudenkäynti pakottaa tietenkin kysymään, onko syyllisyys Kafkan rangaistussiirtolan upseerin sanoin ”epäilyksien ulkopuolella”? Duchin tapauksessa epäilyksiä tuskin on, ja syytetyistä ainoana hän on tunnustanut rikoksensa.  On myös aika mahdotonta uskoa, etteivät ainakaan kaksi muuta syytettyä, Nuon Chea ja Ieng Sary, olisi millään tavalla vastuussa punakhmerien verisestä hallinnosta. Demokraattisen Kamputsean todellisessa valtahierarkiassa heidän paikkansa oli heti Pol Potin jäljessä.

On mielenkiintoista verrata Phnom Penhin oikeudenkäyntiä ensimmäiseen suureen sotarikoksia ja ihmisyyden vastaisia rikoksia käsitelleeseen prosessiin Euroopassa yli 60 vuotta sitten. Hengissä säilyneet ja kiinni saadut natsijohtajat tuomittiin ankariin rangaistuksiin Nürnbergissä vuonna 1946 oikeudenkäynnissä, jonka toisen maailmansodan voittaneet liittoutuneet järjestivät. Kukaan järkevä ihminen ei voi kiistää sitä, että niin natsien kuin punakhmerienkin rikokset kuuluvat 1900-luvun kammottavimpiin poliittisen vallan väärinkäytöksiin.  

Natsit syyllistyivät juutalaisten ja muiden halveksimiensa ihmisryhmien tuhoamiseen valtaamillaan alueilla. He tekivät myös paljon muuta pahaa, muun muassa pommittivat tiheästi asuttuja kaupunkeja kuten Lontoota tuhottuaan baskikaupunki Guernican jo Espanjan sisällissodan aikana. Kaupunkien pommittamista ei Nürnbergissä kuitenkaan luettu natsien rikoksiin, koska tätä raakaa ja häikäilemätöntä sodankäynnin muotoa harjoittivat myös liittoutuneet ja tekivät sen natseja paljon tehokkaammin. Se opetettiin Hampurin, Dresdenin, Tokion ja kaikkein karmeimmin Hiroshiman ja Nagasakin asukkaille. Saivatpa helsinkiläisetkin jonkinlaisen tuntuman liittoutuneiden ilma-aseesta.

Tietoista tai ei, mutta jotenkin vaikuttaa siitä, että paljon puhuttu ”kansainvälinen yhteisö” on harkiten sulkenut kaupunkien pommittamisen sotarikosten piirin ulkopuolelle. Lentokoneista ja ohjuksista on tullut modernien asevoimien selkäranka, ja niitä myös käytetään tämän tästä. Tällaisten pääomavaltaisten tuhovälineiden avulla voi valtion vallan projisoida kauas omien rajojen ulkopuolelle. Kymmenen viime vuoden aikana on pommitettu Serbiaa, Tšetšeniaa, Afganistania, Irakia, Libanonia ja aivan vastikään Gazaa. Yhtäkään näistä pommituksista päättänyttä poliitikkoa ei omahyväisessä moralismissaan rypevä ”kansainvälinen yhteisö” ole haastanut minkäänlaiseen oikeuteen.

Punakhmerien vielä hengissä olevat johtajat ovat tietenkin vastuussa omista rikoksistaan. Mutta ellei oikeus, niin ainakin historian ymmärtäminen vaatii myös pohtimaan, kuinka Pol Pot ryhmineen tuli valtaan. Ilman Vietnamin sotaa he olisivat jääneet pieneksi kapinallisjoukoksi Kambodžan köyhimmille syrjäseuduille. Vietnamin sodan laajentuminen Kambodžaan teki punakhmereistä voimakkaan vastarintaliikkeen, jonka käyttäytyminen myös raaistui sisällissodan ja ennen kaikkea Yhdysvaltojen ilmapommitusten seurauksena. Uusimmat dokumentit osoittavat, että Kambodžan säälimättömät pommitukset olivat jopa kovempia kuin aikoinaan oletettiin. Käyttäkää kaikkea lentävää kaikkea liikkuvaa vastaan, presidentti Nixon opasti kenraaleitaan neuvonantajansa Kissingerin välityksellä.

Punakhmerien kukistumisen jälkeen Kambodža joutui vielä kerran nappulaksi ja uhriksi suuressa geopoliittisessa pelissä. Vietnam ja sen tukema hallitus Phnom Penhissä eristettiin, ja valtansa menettäneet punakhmerit saivat kymmenen vuoden ajan edustaa Kambodžaa YK:ssa. Valtavassa avuntarpeessa ollut maa sai tukea lähinnä vain Neuvostoliitosta ja itäblokista samalla, kun Kiina aseisti ja Yhdysvallat rahoitti punakhmerien rippeitä Thaimaan rajalla. Maolaissävyistä jyrkkää talonpoikaiskommunismia edustaneista punakhmereistä tehtiin, ellei hovikelpoisia, niin ainakin hyödyllisiä liittolaisia kylmän sodan loppupelissä.


Lue myös:


Vieraile arkistossa: Hannu Reime

 

[home] [archive] [focus]