YLE/Ykkösaamu, 17.11.2009 **** Etusivulle

Ajatuksia itäblokin hajoamisesta

Hannu Reime

Vuorossa on ykkösaamun tiistaikolumni, kolumnistina tällä viikolla Hannu Reime. Hän kertoo ajatuksista, joita Euroopan tapahtumat 20 vuotta sitten ovat hänen mielessään herättäneet.

Yle Radio yhden kanavalla kuullaan nykyisin vuosikymmeniä vanhoja radioselostuksia sarjassa, jossa esitellään menneitten aikojen suuria suomalaisia radiopersoonia. Parhaillaan on vuorossa selostajalegenda Pekka Tiilikainen, hänestä puhuttaessahan ei varmaankaan ole liioittelua käyttää kulunutta ja inflaation kärsinyttä sanaa 'legenda'.  

Viime viikolla nykyiset radiokuuntelijat saivat nauttia Pekka Tiilikaisen hienosta kielenkäytöstä selostuksessa, jossa tämä kertoi käynnistään Karachissa, nuoren Pakistanin valtion silloisessa pääkaupungissa, syksyllä 1956. Tiilikaisella oli vaikeuksia hotelliin kirjoittautumisessa, ja tässä vaiheessa hän tokaisi virkkeen, joka nyt, yli puoli vuosisataa myöhemmin, sai höristämään korvia. Selostajamme nimittäin kysyi virkavaltaisen pakistanilaisen byrokraatin kohdatessaan, että onko täällä palattu stalinismiin, josta muualla on jo luovuttu.

Kun Berliinin muurin murtumista ja itäblokin romahtamista nyt muistellaan kirjoituksin ja dokumentein, muistelmista saattaa joskus saada sellaisen käsityksen, että Neuvostoliitto ja samalla tavoin järjestetyt valtiot olisivat pysyneet muuttumattomina koko olemassaolonsa ajan. Itäblokin yhteiskunnissa tapahtui kuitenkin huomattavia ja ainakin yksityisen kansalaisen kannalta merkittäviä käänteitä niiden loppujen lopuksi hyvin lyhyen olemassaolon vuosina.

Historiallisessa mielessä aika, jolloin huomattava osa ihmiskuntaa eli valtiokollektiivisessa yhteiskuntajärjestyksessä, jäi verraten lyhyeksi, kaikkiaan noin seitsemäksikymmeneksi vuodeksi. Itse asiassa aika oli tätäkin lyhyempi, sillä järjestelmä muotoutui vasta 1930-luvun alussa, kun Josif Stalin oli vakiinnuttanut valtansa. Hänen johtamastaan Neuvostoliitosta tuli sodan jälkeen niin sanottujen kansandemokratioiden esikuva.

Ei ollut sattuma, että Pekka Tiilikainen puhui stalinismista juuri vuonna 1956. Stalinin haamu ei vielä ollut jättänyt maailmaa rauhaan, hänen kuolemastaanhan oli silloin kulunut vasta kolme vuotta.

Vuoden 1956 helmikuussa tapahtui sellaista, millä oli järisyttävä vaikutus sen aikaisessa kommunistisessa maailmassa. Neuvostoliiton johtaja Nikita Hrushtshov piti puoluekokouksessa Moskovassa puheen, jossa Stalinin suunnattomat rikokset ensi kertaa tuomittiin. Puhe oli salainen, mutta sen pääsisältö vuodatettiin hyvin pian julkisuuteen.

Stalin, jota pari vuosikymmentä oli palvottu nerona, ihmiskunnan hyväntekijänä ja maailman työläisten suurena johtajana, olikin nyt yhtäkkiä verinen tyranni, täsmälleen sellainen, joiden kaatamisesta oli laulettu vuosisadan alun vallankumouslauluissa. Itse asiassa Stalin oli paljon suurempi hirmuvaltias kuin Venäjän entiset kruunupäät. Tsaarin ohrana oli sittenkin varsin pehmeä, jos sitä vertaa Stalinin sisäministeriöön NKVD:hen, joka toimi Neuvostoliiton poliittisena poliisina.  

Hrushtshov sai puheellaan aikaan todellisen myrskyn niissä laajoissa piireissä, jotka siihen aikaan kannattivat tai kuuluivat kommunistisiin puolueisiin. Kysymys ei ollut mistään pienistä ryhmistä edes neuvostoleirin ulkopuolisissa maissa. Länsi-Euroopassa Italian, Ranskan ja Suomen kommunistipuolueet olivat suuria joukkoliikkeitä, joilla oli vahva edustus näitten maitten parlamenteissa.

Kysymyksiä Stalinin ajasta oli taatusti risteillyt lukemattomien vilpittömien kommunistien mielissä, ja varmasti niistä keskusteltiin yksityisesti. Suomessakin monessa kansandemokraattisessa kodissa mietittiin sitä, mitä oli tapahtunut Neuvostoliitossa kadonneille sukulaisille.

Hrushtshovin puhe jätti kuitenkin enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Jos Neuvostoliiton perusta oli terve, kuinka on mahdollista, että yksi henkilö saattoi kahmia itselleen niin paljon valtaa ja käyttää sitä niin väärin? Toisaalta Stalinin arvostelemista vaikeutti se, että juuri hän oli johtanut Neuvostoliittoa voittoisassa sodassa Natsi-Saksaa vastaan. 

Kun Stalinin rikokset tuomittiin Moskovassa, niin koko ”ilmiön” päälle liimattiin samalla lappu, jolle kirjoitettiin koodinimi ”henkilönpalvonta”. Tällainen ”vääristymä” luvattiin korvata ”kollektiivisella johdolla”. Näin pyrittiin turvaamaan se, että yksipuoluejärjestelmään väistämättä kuuluva vallankeskitys säilyi johtavalla puolue-eliitillä. Sellaisena järjestelmä jatkuikin hajoamiseensa, 1980-luvun lopulle saakka.         

Hrushtshovin ”salainen” puhe pani kuitenkin liikkeelle voimia, joita oli vaikea kontrolloida. Puolan työläiset kapinoivat myöhemmin samana vuonna, ja Unkarissa ajauduttiin täysimittaiseen sotaan Neuvostoliiton armeijaa vastaan. Nykyisessä valtajulkisuudessa syksyn 1956 kansannousua pidetään ennen kaikkea kansallismielisenä ja oikeistolaisena kapinana. Sitäkin se oli, mutta lähes unohduksiin on jäänyt kapinan toinen, yhdessä vaiheessa jopa hallitsevaksi näyttäytynyt puoli: kansannousua johti Suur-Budapestin työläisneuvosto, ja kaupungin työläiskortteleissa taisteltiin neuvostopanssareita vastaan punalipun alla. Budapest muistutti jonkin aikaa Pietaria vuonna 1917 tai Barcelonaa vuonna 1936.

Kaikesta huolimatta vuosi 1956 oli käännekohta. Kommunistipuolueiden hallitsema maailma alkoi eriytyä ja kommunismi saada kansallisia piirteitä. Yleisesti ottaen Stalinin aikainen pelon ilmapiiri lientyi. Unkarissa kansannousun jälkeinen repressio oli ankaraa ja säälimätöntä, mutta aikaisempaan stalinismiin ei sielläkään palattu. Euroopassa Stalinin perinnön säilytti puhtaimmillaan pieni Albania, joka erosi Varsovan liitosta Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen. Ero ei johtunut siitä, että paikallinen Stalin, Enver Hoxha, olisi ihaillut Prahan kevättä ja sen demokraattisia uudistuksia, vaan siksi, että hän varmaan todella pelkäsi Neuvostoliiton miehittävän myös Albanian.

1960-luvun alussa Kiina ja Neuvostoliitto riitaantuivat ja ajautuivat yhdessä vaiheessa lähes sotaan. Stalinin kuvia ei Kiinassa poistettu näkyvistä, mutta vielä suurempaa ylistystä siellä suitsutettiin Mao Zedongille ja hänen kaoottiselle ja väkivaltaiselle ”kulttuurivallankumoukselleen”.

Historian ironiaa on siinä, että kommunistinen puolue hallitsee edelleen Kiinaa, vaikka maa on nykyisin täysin kapitalistinen, itse asiassa yksi maailmantalouden peruspilareista. Kapitalismi hiipi Kiinaan hiljaa ilman minkään muurin murtumista.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Venäjä, Kiina, Yhteiskunnallinen ajattelu

 

[home] [archive] [focus]