YLE/Ykkösaamu, 15.7.2008

Iranin itsenäisyys ärsyttää Yhdysvaltoja

Hannu Reime

Sitten on vuorossa tämänviikkoinen tiistaikolumnistimme Hannu Reime. Hänen aiheenaan on Iranin ydinkiista sekä Yhdysvaltojen suhteet tähän maahan.    

Maailman hallitseminen on vaikeaa ja geopolitiikka monimutkaista. Tällainen vaikutelma syntyy meneillään olevasta kansainvälisestä kriisistä, jonka on saanut aikaan Iranin ydinohjelma. Niin, vai pitäisikö vielä puhua pelkästään kiistasta eikä kriisistä? Ja onko kaiken perimmäinen syy sittenkään Iranin ydinhanke, johon kieltämättä kuuluu salakähmäisiä piirteitä. Iran esiintyy välillä provokatiivisesti ohjuksia laukoen, välillä sovittelevasti neuvotteluja painottaen.

Yhdysvallat ei ole sulkenut pois Iranin ydinlaitosten pommittamista, ja vieläkin avoimemmin on toimintaa vaadittu Israelissa. Monet kysyvät, päästääkö Yhdysvallat liittolaisensa irti. Ilman Yhdysvaltojen tukitoimia Israel tuskin pystyisi tehokkaasti pommittamaan Irania, arvelevat sotilasasioiden tuntijat. Jos he ovat oikeassa, ei Israel voisi toimia yksin siinäkään tapauksessa, että se olisi poliittisesti mahdollista. Ratkaisu näin tärkeässä asiassa tehdään joka tapauksessa Washingtonissa, ei Jerusalemissa.

Bushin hallituksen päätös hyökätä Irakiin jakoi jyrkästi mielipiteitä Yhdysvalloissa, eikä jakolinja kulkenut vain eliitin ja sitä paljon pasifistisemman kansan välillä, se jakoi myös eliitin. Vaikutusvaltaiset yhteiskunnalliset piirit pitivät Bushin hallituksen sotapäätöstä vaarallisena uhkapelinä, elleivät suorastaan hulluutena. Viiden viime vuoden historia on vain tukenut kriitikoiden käsitystä: Saddam Husseinin kaataminen ei ole vahvistanut, vaan heikentänyt Yhdysvaltoja ja sen valtaa maailmassa. Maa, jonka alueellinen valta-asema on kaikkein eniten voimistunut Saddamin syrjäyttämisen myötä, on Iran, jonka kanssa Yhdysvallat nyt kalistelee sapeleita. Itse Irakissa vallitsee kaaos, ja asetettu tavoite — vakaa, ystävällismielinen Irak, jossa lisäksi — ellei muuna, niin koristeena — vallitsisi poliittinen demokratia — näyttää saavuttamattomalta tavoitteelta. Ja näin todettaessa, puhe koskee vain abstrakteja poliittisia kysymyksiä, ei niitä suunnattomia kärsimyksiä, jotka hyökkäys kaikkine seuraamuksineen on aiheuttanut irakilaisille. 

Irakin tapahtumien ja kaiken muun tiedossa olevan valossa ei ole vaikeaa ennustaa, että Iranin pommittaminen olisi seurauksiltaan kaikkea muuta kuin ohimenevä pikku juttu. Seuraukset olisivat ennalta arvaamattomia, ei vähiten maailmantaloudessa juuri nyt, kun raakaöljyn hinta on muutenkin jo ennätyskorkealla. Mihin se nousisi, jos Iran vastatoimena sulkisi Hormuzin salmen, jonka kautta arvellaan kulkevan viidenneksestä aina kolmannekseen maailmanmarkkinoille kuljetettavasta öljystä?   

Iranin vastatoimien lisäksi pommitushankkeen onnistuminen epäilyttää puhtaasti sotilaalliselta kannalta katsoen. Ei ihme, että Pentagonin sotilasjohto on melko suoraan julkisestikin varoittanut siviilipäättäjiä korostamalla sitä, että Iran on vielä kaukana ydinaseestaan.  

Yhdysvaltojen ja Iranin suhteet ovat traumaattinen luku siinä myrskyisässä vaiheessa Lähi- ja Keski-idän historiaa, joka alkoi viime vuosisadalla. On hyvin opettavaista ja mielenkiintoista tarkastella näitä suhteita muutenkin kuin ydinkiistan valossa. Ensimmäiseksi voisi kysyä, miksi Amerikan Yhdysvaltojen ja Iranin Islamilaisen Tasavallan välit ovat niin huonot. Iranhan on yksityiseen omistusoikeuteen nojaava maa, jolla ei ole esitettävänään minkäänlaista kilpailevaa yhteiskuntamallia vallitsevalle kapitalismille, sellaista kuin oli esimerkiksi entisessä Neuvostoliitossa vallinnut järjestelmä, jonka pelkkä olemassaolo oli yksi syy kylmän sodan aikaiseen vastakkainasetteluun Yhdysvaltojen kanssa. Islamilaisen tasavallan perustaminen pian kolmekymmentä vuotta sitten ei ollut yhteiskunnallinen vallankumous, vaikka poliittinen valta maassa vaihtuikin radikaalisti ja ulkopoliittinen suunta kääntyi jyrkästi verrattuna shaahin aikana vallinneeseen, Britanniaan ja sittemmin ennen kaikkea Yhdysvaltoihin nojanneeseen suuntaukseen.

Luulisin, että juuri shaahin aika selittää molemminpuolisen kyräilyn. Kaikki eivät ehkä enää muista sitä, että 55 vuotta sitten Yhdysvallat ja Britannia tukivat vallankaappausta, jossa Iranin pääministeri Mohammed Mossadeq syöstiin vallasta. Hän oli nostattanut kahden läntisen suurvallan vihat kansallistamalla Iranin öljyvarat.

Kaappauksen jälkeen shaahi hallitsi Irania diktaattorina, jonka pelätty salainen poliisi kukisti häikäilemättömän kovaotteisesti kaiken poliittisen opposition. Shaahin vastainen vallankumous — ja poliittisesta vallankumouksestahan siinä oli kysymys yhtä kaikki — ei vienyt Irania vasemmalle, mutta kylläkin välirikkoon amerikkalaisten kanssa. Kun Iran siihen asti oli ollut Yhdysvaltojen vallan vankka tukipilari Lähi- ja Keski-idässä, tuli siitä nyt maa, jolle Yhdysvallat oli Islamilaisen tasavallan virallisessa ideologiassa ”suuri Saatana”. ”Pieni Saatana” oli Israel, mutta mielenkiintoista kyllä näiden kahden pimeyden ruhtinaan kanssa Iran veljeili 1980-luvulla, kun presidentti Reaganin hallitus Yhdysvalloissa tarvitsi rahoitusta tukemilleen vastavallankumouksellisille Nicaraguassa, jota silloin johti vasemmistolainen sandinistihallitus. Iraniin myytiin aseita, ja näin saaduilla tuloilla rahoitettiin Kongressin rajoitukset kiertäen vastavallankumousta Keski-Amerikassa: aseita ajatollaheille, käteistä kontrille. Yhdysvaltojen rahoittamat aseet toimitti Iraniin Israel, jolla oli shaahin vuosilta periytyneitä suhteita Iranin armeijaan.

Voi olla, että perimmäinen syy Iranin ja Yhdysvaltojen vihamielisyyteen on Iranin itsenäisyys. Iran on suuri maa, ja se on Syyrian ohella ainoa valtio nykyisessä Lähi-idässä, joka ei ole tavalla tai toisella Yhdysvaltojen liittolainen eikä amerikkalaisten kontrolloima. Se on myös maa, jonka öljyvarat ovat kolmanneksi suurimmat maailmassa — Saudi Arabian ja Irakin jälkeen. Iran myös tukee niitä kahta poliittista liikettä, jotka uhmaavat Israelin valtaa lähialueellaan: Libanonin Hizballah-puoluetta ja palestiinalaisten Hamasia.

Iranin ydinkiistaan liittyy myös kysymys, joka on Yhdysvalloille hyvin hankala. Kaikki tietävät nykyisin, että Lähi-idän ainoa ydinasevalta on tätä nykyä Israel. Tehokkain ja rauhanomaisin keino estää Iranin ydinvarustautuminen ja katkaista ydinaseiden leviämisen todellinen uhka olisi neuvotella kansainvälinen sopimus, jolla koko Lähi-itä julistettaisiin ydinaseettomaksi.

Silloin jouduttaisiin kuitenkin puuttumaan myös Israelin ydinaseisiin. Israelin ydinasestrategia perustuu niiden hallussapidon kiistämiseen samalla, kun niiden olemassaolo ei kuitenkaan enää ole salaisuus kenellekään. Myös Yhdysvallat vaikenee Israelin aseista. Washingtonissa ei välttämättä pidetä niiden olemassaoloa hyvänä asiana, mutta linjana on ollut se, ettei äärimmäisen tärkeäksi katsottua liittolaismaata haluta painostaa tässä nimenomaisessa asiassa. Virallisesti Israelin pommit pidetään edelleen kellarissa.


Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Lähi-itä, Persianlahti, Noam Chomsky, Phyllis Bennis, Robert Fisk

 

[home] [archive] [focus]