YLE/Ykkösaamu, 11.8.2015 **** Etusivulle YLE/Ykkösaamu, 11.8.2015 **** Etusivulle
Hannu Reime
Suomessa on kuluneena kesänä keskusteltu paljon monikulttuurisuudesta ja rasismista, kysymyksistä, jotka liittyvät läheisesti moraaliin. Ykkösaamun tämänviikkoinen tiistaikolumnisti Hannu Reime kertoo tunnetusta tiedemiehestä ja tiedekirjailijasta, joka kirjoituksissaan pohti muun muassa evoluution ja moraalin suhdetta .
Stephen Jay Gould oli amerikkalainen paleontologi, muinaisten elämänmuotojen tutkija, ja tuottelias tietokirjailija. Minulla oli ilo haastatella tätä sujuvakynäistä tieteen popularisoijaa, kun hän vieraili Suomessa muutamia vuosia ennen kuolemaansa vuonna 2002.
Haastattelusta on mieleeni jäänyt Gouldin toteamus, että tärkein moraalinen opetus, jonka muu luonto ihmiselle antaa on se, että mitään opetusta ei ole. Ihminen päättää itse käyttäytymisestään, luo itse moraalinsa. Hän ei voi hakea ohjeita toimilleen muusta luonnosta, ei siitä toisaalta vähästä, toisaalta syvällisestä tiedosta, minkä luonnontiede on onnistunut paljastamaan maailmasta ja sen rakenteesta.
Gould on toisessa yhteydessä kirjoittanut, että ihmisen moraalitaju, tieto oikean ja väärän olemassaolosta, on tietenkin evoluution tulos. Mutta vaikka Homo sapiensin koko kehitys apinamaisesta eläimestä ihmiseksi joskus onnistuttaisiinkin kartoittamaan, siitä ei selviäisi, millainen käyttäytyminen on oikeaa ja millainen väärää.
Tällainen ajattelu saattaa tuoda mieleen ranskalaisten eksistentialistien toteamuksen, että ihminen valintoineen on tuomittu vapauteen. Mutta mitään sartrelaista ahdistusta ei Stephen Gouldin kirjoituksiin sisälly. Gould sanoi haastattelussani, että johtopäätöstä, jonka mukaan ihminen ei voi etsiä moraalia itsensä ulkopuolelta, ei uskonnosta, mutta ei myöskään tieteestä, tulisi päinvastoin pitää vapauttavana. Ei siitä seuraa mitään moraalista nihilismiä.
Myös paisutellut uutiset milloin mistäkin tieteellisestä läpimurrosta saattavat antaa väärän kuvan siitä, mitä esimerkiksi ihmismielestä ja -aivoista todella tiedetään. Bostonilainen matemaatikko/kielitieteilijä John Frampton muistuttaa, että kaikista suurista teorioista huolimatta emme ymmärrä edes sitä, kuinka jokin yksittäinen sana, vaikkapa 'koira', varastoituu aivoihin. Kuinka silloin voisimme päättää moraalista ja etiikasta tieteen perusteella?
Stephen Gould näyttäytyi julkisissa kannanotoissaan moraaliltaan varsin korkeana henkilönä. Hän arvosteli säälimättä biologian käyttämistä tieteelle täysin vieraisiin tarkoitusperiin. Charles Darwinin kuvaileman evoluution vulgaarilla tulkinnalla on yritetty oikeuttaa milloin mitäkin olemassa olevaa pahaa: sotia ja pöyristyttäviä julmuuksia sekä kapitalismin tuottamaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Perusteet kaikkeen tällaiseen tulisivat muka suoraan luonnosta. Luonnosta yritetään tehdä luokkayhteiskunnan kanssarikollinen, Gould kirjoittaa ranskalaista valistusfilosofia Condorcet'ta lainaten.
Lukuisissa tietokirjoissaan Gould arvosteli älykkyyden käsittämistä kvantiteetiksi, suureeksi, jota voidaan mitata niin kuin pituutta, painoa tai verenpainetta. Älykkyystestejä hän piti suorana jatkeena aikaisempaan kallonmittaukseen, jolla uskottiin voitavan selittää yksilöiden väliset henkiset erot.
Tunnettu geneetikko Richard Lewontin kirjoitti ystävänsä ja läheisen kollegansa Stephen Gouldin muistosanoissa, että tämä oli ensimmäisiä tutkijoita, jotka kritisoivat joidenkin sosiobiologien väitteitä. Niiden mukaan sodasta, rasismista, sukupuolten välisestä epätasa-arvosta ja kapitalismista ei koskaan päästä eroon, koska evoluutio ja luonnonvalinta ovat tuottaneet pohjalla olevan käyttäytymisen.
Sosiobiologiassa voidaan kyllä esittää valoisampikin ihmiskäsitys. Sen mukaan lajimme keskeisin ominaisuus olisikin yhteistoiminta eikä kilpailu.
Tällaisen ajattelun ensimmäisiin kannattajiin kuului 1800-luvulla ja viime vuosisadan alussa elänyt tunnettu venäläinen maantieteilijä, luonnontutkija ja anarkisti Pjotr Kropotkin, joka oli viettänyt viisi vuotta elämästään Siperiassa ja Pohjois-Mantshuriassa näiden harvaan asuttujen seutujen luontoa tutkien. Kropotkin kannatti aatesuuntaa, jossa yhteiskunnallisena ihanteena on anarkokommunismi, vapaiden kommuunien vapaa yhteenliittymä.
Kropotkin oli hyväntahtoinen ja rauhanomainen mies, hieman Tolstoin kaltainen pyhimysmäinen hahmo. Hän tulkitsi kehitysoppia niin, että vain evoluution tuottamalla kyvyllä yhteistoimintaan ihminen on voinut selvitä ympäristöstä, joka useimmiten on ollut vaarallinen ja vihamielinen.
Löysin äskettäin internetistä artikkelin, jossa Stephen Gould kommentoi venäläisen anarkistin ajatuksia otsikolla ”Kropotkin ei ollut mikään sekopää.” Gould toteaa, että ihmisen kannalta optimistinen ja myönteinen tulkinta evoluutiosta oli varsin yleistä venäläisen sivistyneistön piirissä 1800-luvun lopulla sen jälkeen, kun Darwinin teokset, Lajien synty ja Ihmisen polveutuminen olivat ilmestyneet ja nostattaneet laajan keskustelun akateemisissa piireissä ja niiden ulkopuolellakin.
Länsi-Euroopassa katsottiin varsin yleisesti, että kehitysoppi todistaa oikeaksi käsityksen, jonka mukaan eloonjäämiskilpailu on edistystä eteenpäin vievä voima myös ihmisten kesken. Venäläinen intelligentsija puolestaan oli Kropotkinin tavoin taipuvaisempi ajattelemaan niin, että ilman keskinäistä yhteistyötä ihmislaji olisi jo aikoja sitten tuhoutunut.
Kysymys ei ole mistään erosta läntisessä ja venäläisessä ”kansansielussa”, vaan hyvin ”materiaalisista” syistä. Tiheään asutussa Länsi-Euroopassa ja sen ajan kehittyneimmässä kapitalistisessa maassa Englannissa oli luontevaa hyväksyä ajattelutapa, jonka mukaan ihminen on ihmiselle susi, varsinkin, jos sattui itse kuulumaan hyväosaisiin. Venäjän valtavilla takamailla ei sen sijaan ensimmäisenä tule mieleen ajatus, että ihmisiä on liikaa.
Epäilemättä on sympaattista, jos kehitysopilla perustellaan yhteistoimintaa verisen kilpailun sijaan. Näin varmaan ajatteli myös Stephen Gould, joka kuitenkin piti loppuun saakka kiinni siitä, että luonnosta on turha hakea moraalia tai elämän tarkoitusta.
Kropotkinia kommentoivassa artikkelissaan Gould kehottaa olemaan kaksin verroin varuillaan silloin, kun luonnolle yritetään antaa jokin ihmisen päämääriin liittyvä tarkoitus. Uskonnottomana henkilönä hän päättää kirjoituksensa kristinuskosta lainattuun ilmaukseen: Jumalan valtakunta on meissä itsessämme, ei muussa luonnossa, ihmisen pyrkimysten ulkopuolella.
Arkisto: Hannu Reime, Yhteiskunnallinen ajattelu, Noam Chomsky, Henry A. Giroux, David Graeber, Chris Hedges, Kenan Malik, Jeremy Seabrook