Rahaa, ahneutta ja eriarvoisuutta

Hannu Reime

Vuorossa on ykkösaamun tiistaikolumni, kolumnistina tällä kertaa Hannu Reime. Hän pohtii ihmisten välistä eriarvoisuutta.

Brittiläinen kulttuurilehti London Review of Books julkaisi elokuun lopun numerossaan Walter Benn Michaels –nimisen kirjoittajan artikkelin, joka pohtii ihmisten eriarvoisuutta. Kirjoituksen otsikko on ”What matters”, painettu ilman kysymysmerkkiä. Suomeksi otsikko näin ollen kuuluisi 'Se, millä on väliä'.

Millä siis on väliä? Mikä määrää sen, että ihmiset, jotka YK:n tärkeimmän julistuksen mukaan syntyvät tasa-arvoisina, kuitenkin tosiasiassa ovat niin eriarvoisia? Michaelsin vastaus on yksinkertainen, sen voi ilmaista yhdellä ainoalla sanalla: raha. Kapitalistisessa yhteiskunnassa raha, lompakon paksuus, määrää itse kunkin paikan sosiaalisessa arvojärjestyksessä. Ja kuten tiedetään, muita yhteiskuntia ei nykyisin käytännöllisesti katsoen enää ole.

Maailmasta on tullut läpeensä kapitalistinen. Kehitys tosin on tapahtunut valtioitten tuella, sillä puhtaassa, teoreettisessa muodossaan kapitalistinen yhteiskunta romahtaisi hetkessä, tai sitten vapaa kilpailu päättyisi. Kilpailu vailla minkäänlaista säätelyä ei kestäisi kauan: ei kai yhteiskunnallisen taistelun voittaja enää palaa alkutilanteeseen. Pidäkkeetön kapitalismi ei voisi olla muuta kuin kaikkien sotaa kaikkia vastaan.

Ihmisten väliseen eriarvoisuuteen on kuitenkin vuosisatojen ja vuosituhansien kuluessa ollut monia muitakin syitä kuin raha. Ihmisiä on syrjitty ja jaettu eriarvoisiin lokeroihin syntyperän perusteella, sen ominaisuuden, johon yksilö kaikkein vähiten voi vaikuttaa. Syntyperä voi tarkoittaa sukupuolta tai sitä, mitä epätieteellisesti kutsutaan roduksi, tai etnistä alkuperää tai, niin kuin nykyisin sanotaan, seksuaalista suuntautumista.

Syntyperään perustuva syrjintä on edelleen yleistä eri puolilla maailmaa. Mikään maa tai kulttuuri ei ole siitä kokonaan vapaa. Mutta olisi väärin kiistää myöskään sitä, että yleisesti ottaen ihmiskunta on edistynyt pyrkimyksissä vähentää syrjintää syntyperän perusteella. On mielenkiintoista, että pisimmälle tässä on edetty kehittyneimmissä kapitalistisissa maissa, siinä kulttuuripiirissä, jota kutsutaan, usein hyvin pöyhkeästi, länsimaiseksi. 

Mielenkiintoisessa artikkelissaan Walter Benn Michaels esittää ajatuksen, että ehkäpä juuri viime vuosikymmenten ns. uusliberalistinen kapitalismi ja siihen kuuluva tuloerojen kasvu ja toisaalta syrjinnän väheneminen liittyvät yhteen, ovat jonkinlaisessa vuorovaikutuksessa keskenään. Yrityksen voitontavoittelun kannalta on aivan yhdentekevää, minkä värinen tai kumpaan sukupuoleen kuuluva henkilö sitä johtaa, tai tunteeko toimitusjohtaja vetovoimaa vastakkaiseen vai omaan sukupuoleensa. Aikaisemmin syrjitty ja sorrettu vähemmistö saattaa jopa olla mainio kohderyhmä markkinoinnissa, jos siihen kuuluvilla ihmisillä vain on paljon puhuttua ostovoimaa, siis rahaa.

On mielenkiintoista, että nykysuomalaisessa kielenkäytössä sana ”tasa-arvo” on tullut merkitsemään vain sukupuolten välistä tasa-arvoa. Tällä tarkoitetaan sitä, että johtaville paikoille valitaan henkilöt pätevyyden eikä sukupuolen mukaan, ja että samasta työstä maksetaan samaa palkkaa miehille ja naisille, ellei palkkaeroon ole jotakin muuta, sukupuolesta riippumatonta syytä. Suomessa on erityinen viranomainen, tasa-arvovaltuutettu, jonka toimenkuvana on valvoa sitä, ettei sukupuolten välistä syrjintää esiinny.

Kaikkea tätä voi hyvin perustein kutsua edistykseksi. Se on edistystä samassa mielessä kuin se, että Yhdysvaltojen presidentiksi on nyt valittu tummaihoinen, sukujuuriltaan osaksi afrikkalaissyntyinen henkilö, tai se, että hänen kanssaan ehdokkuutta tavoitteli nainen. Mutta värisokeinkin yhteiskunta tai yhteiskunta, jossa sukupuolet ovat täysin tasa-arvoisia, voi silti olla hyvin epätasa-arvoinen. Tasa-arvovaltuutetun tehtäviin kuuluu vain sukupuolten välisen, ei yleisen yhteiskunnallisen tasa-arvon valvonta, mikä olisi mahdotonta kapitalistisessa yhteiskunnassa.

Yle:n TV-ykkösen juuri esittämässä Timo-Erkki Heinon dokumentissa rikkaiden rikastumisesta siteerataan pankkiiri Björn Wahlroosia, joka on sanonut näin: yleensä taloudessa ei mene hyvin, elleivät tuloerot kasva. Tätä voi hyvin pitää kapitalismin uskontunnustuksena, ja muiden uskontunnustusten tavoin siihen kuuluu teologisia elementtejä.

Mitä tarkoittaa se, että ”taloudessa menee hyvin”? Jos se merkitsee yksinkertaisesti sitä, että rikkaat rikastuvat, silloin pankkiirin ajatelmasta tulee melkein — ei aivan, mutta melkein — tautologia, looginen totuus: rikkaat eivät rikastu, elleivät tuloerot kasva. Jos taas ”hyvä meno” tarkoittaa tasaista, kriisitöntä talouskasvua, jossa koko yhteiskunta vaurastuu, silloin väite ei kokemuksen valossa ole totta.

Kapitalismin kultakausi ajoittuu noin kahteen ja puoleen tai kolmeen toisen maailmansodan jälkeiseen vuosikymmeneen. Kasvu oli silloin nopeaa ja verraten kriisitöntä samalla, kun tuloerot pienenivät, ja työläisperheidenkin lapsille laajassa mitassa tuli ensi kertaa mahdolliseksi saada korkeinta opetusta. Näinä vuosikymmeninä myös ammattiyhdistysliike oli vahva ja pystyi puolustamaan palkkatyöläisten oikeuksia. Timo-Erkki Heinon dokumentissa muistutetaan siitä, kuinka presidentti Ronald Reagan antoi merkin ammattiliittojen murtamisesta erottamalla työtaisteluun ryhtyneet lennonjohtajat. Reagan julisti samoihin aikoihin olevansa työläisten järjestäytymisoikeuden puolustaja, ei kuitenkaan Yhdysvalloissa, vaan Puolassa.

Dokumentissa eläkkeellä oleva amerikkalainen koneistaja osoittaa suljetun tehtaan tyhjiä, ajan jo rapistamia halleja New Yorkin osavaltioon kuuluvassa pikkukaupungissa ja muistelee kaiholla entisiä hyviä aikoja: silloin riitti työtä, yhtiö hoiti sosiaaliturvan ja elintaso nousi vuodesta toiseen. Hyvät vuodet päättyivät 1980-luvun alussa. Tuotanto siirrettiin alempien palkkojen maihin, valtamerten taakse, tehtaat autioituivat, kaikki jo hyvin tuttua asiaa niin Amerikassa kuin Euroopassakin.

Entisiä aikoja ei kannata haikailla eikä menneitä vuosikymmeniä idealisoida. Monet asiat olivat noina ”kultaisen kapitalismin” vuosina paljon huonommin kuin nykyisin. Mutta ensimmäisten sodanjälkeisten vuosien historia osoittaa, että kapitalisminkaan ei välttämättä tarvitse olla Wahlroosin maksimin mukaista alastonta riistoa. Oma vaatimaton käsitykseni on, että kapitalismin luomia ongelmia ei voida poistaa järjestelmän puitteissa ilman radikaalia muutosta kohti nykyistä parempaa ja sivistyneempää yhteiskuntaa. Mutta ahneuden vaikutuksia voidaan ainakin pehmentää.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Yhteiskunnallinen ajattelu, Jeremy Seabrook, Kenan Malik