YLE/Ykkösaamu, 8.2.2011 **** Etusivulle YLE/Ykkösaamu, 8.2.2011 **** Etusivulle
Hannu Reime
Vuorossa on tiistaiaamun kolumnisti, joka on tällä viikolla Hannu Reime. Hän pohdiskelee Egyptin kansannousua ja kansan liikehdintää muissakin arabimaissa.
Olen tässä journalistisessa ammatissani aina pyrkinyt välttämään viittaamista omiin vanhoihin kirjoituksiini ja juttuihini, olivatpa arvioni niissä osoittautuneet oikeiksi tai, niin kuin usein on käynyt, menneet täysin metsään. Tällä kertaa aloitan kuitenkin pienellä poikkeuksella tästä muuten hyvin kannatettavasta periaatteesta.
Tasan neljä viikkoa sitten pohdiskelin radiokolumnissa ikivanhan kristityn vähemmistön, niin sanottujen koptien asemaa muslimienemmistöisessä Egyptissä. Aiheen siihen antoi aleksandrialaisen kirkon eteen asetettu pommi, joka surmasi yli kaksikymmentä uuden vuoden messusta poistumassa ollutta koptilaiskristittyä. Tapahtuma herätti henkiin pelon, että Egyptissä olisi odotettavissa uusia uskontokuntien välisiä väkivaltaisuuksia. Niitähän Niilin virran rantamaassa on leimahtanut aika ajoin.
Nyt, vain muutamaa viikkoa myöhemmin pelko näyttää poispyyhkäistyltä, jonnekin kaukaiseen menneisyyteen kuuluvalta asialta. Egyptissä on alkanut ennennäkemättömän suuri kansannousu, jossa vastakkain eivät ole muslimit ja kristityt eivätkä mitkään muutkaan tuonpuoleisten uskomusten toisistaan erottamat ihmisryhmät, vaan — hieman juhlavasti, mutta mielestäni oikein ilmaistuna — Egyptin kansa ja, toisella puolen, sitä vuosikymmeniä pelolla ja ulkovaltojen tuella hallinnut byrokraattis-sotilaallinen kasti.
Egyptin kokoisessa maassa poliittisen vallan haltijat ja heidän käskyjensä toimeenpanijat eivät tietenkään ole olleet absoluuttisesti laskettuna mikään pieni ryhmä. Erilaisiin turvallisuuspalveluihin ja muihin valtion väkivallan käyttäjiin kuuluu satojatuhansia ihmisiä. Siitä huolimatta valtio joutui viime viikolla turvautumaan väkivaltaisiin rikollisiin, jotka se usutti siviilipukuisten poliisien avuksi Kairon keskustaan hakkaamaan ja jopa ampumaan rauhallisia mielenosoittajia.
Egyptin kansannousun sytytti Tunisian diktaattori-presidentin Ben Alin maanpakoon ajanut kumous, ja liikehdintä on levinnyt Egyptin lisäksi myös Jemeniin, Jordaniaan ja Algeriaan. Kenties tätä kaikkea voi pitää alkuna sille, mitä ehkä joskus tulevaisuudessa tullaan kutsumaan arabimaiden kevääksi. Juuri nyt on mahdotonta ennustaa edes lähiviikkojen käänteitä Välimeren etelä- ja itärannalla. Tuntuu siltä kuin keväisin saapuva autiomaan kuuma tuuli khamsin olisi tänä vuonna yllättänyt Arabi-idän ottamalla uuden muodon ja alkamalla puhaltaa muutamaa kuukautta ennen vuotuista aikatauluaan.
Kommentaattorit ja muut tapahtumien tarkkailijat ovat yrittäneet vertailla egyptiläisten suurta kansanliikettä aikaisempiin vallankumouksiin ja poliittis-yhteiskunnallisiin mullistuksiin. Itselleni on tullut mieleen Unkarin kansannousu pian 55 vuotta sitten, jolloin koko kansa näytti nousseen maata terrorisoinutta stalinistista sortokoneistoa vastaan. Unkarissa tuo koneisto henkilöityi aikaisemmin samana vuonna erotettuun puoluejohtajaan Mátyás Rákosiin, nyt Egyptissä vallasta vielä kiinni pitävään yksinvaltaiseen presidenttiin Husni Mubarakiin.
Stalinismin puolustajat varoittivat aikoinaan siitä, että kansannousu saattaa nostaa fasistit uudelleen valtaan Unkarissa. Mubarakia tukeneilta tahoilta länsimaista ja Israelista kuullaan nyt varoituksia, että kansannousu voi tehdä Egyptistä islamistisen teokratian, jos hyvin järjestäytynyt Muslimiveljeskunta pääsee hallitukseen. Varoituksilla pyritään oikeuttamaan Mubarakin hallinnon vuosikymmeniä jatkunut pönkittäminen nyt, kun kansanliike on ajanut diktatuurin tilaan, joka näyttää kuolinkamppailulta. Islamismilla pelotteluun sisältyy tietenkin myös paljon poliittista propagandaa, mutta niin kuin propagandassa aina, siinä esitettyjä väitteitä ei voi kaikkia pitää kokonaan tuulesta temmattuina.
Egyptissä kansan suuri yhtenäisyys diktatuuria vastaan pitää sisällään erilaisia yhteiskunnallisia voimia ja niitä edustavia poliittisia liikkeitä, jotka kaikki ovat joutuneet vaikenemaan diktatuurin oloissa. Lähes ainoa poliittinen symboli, jota mielenosoittajat ovat kantaneet Kairossa ja muualla, näyttää olevan Egyptin kansallislippu. Islamin vihreää väriä ei ole näkynyt juuri missään, vielä vähemmän sosialismin ja työväenliikkeen punalippuja.
Kumouksellista liikehdintää arabimaissa on verrattu myös Unkarin kansannousua ajallisesti läheisempiin tapahtumiin Euroopassa, koko itäblokin hajoamiseen parikymmentä vuotta sitten. Ilmeisten yhtäläisyyksien lisäksi on myös tärkeitä eroja. Eräs tunnettu kriittinen kommentaattori totesi, että se, mikä arabimaiden vallankumoukselta puuttuu, on Gorbatshov, imperiumin johtaja, joka on valmis hyväksymään imperiumin hajoamisen.
Arabimaita on hallittu diktatorisesti siksi, että diktatuurit ovat pääasiassa palvelleet suurten länsivaltojen, ensin Britannian ja Ranskan, sittemmin Yhdysvaltojen geopoliittisia ja strategisia intressejä. Aluetta on siunattu — tai kirottu — maailman suurimmilla ja helpoimmin hyödynnettävillä öljyvaroilla. Pääperiaatteena pian sadan vuoden ajan on ollut se, että paikallisten hallitusten tulee olla läntisten suurvaltojen kontrollissa ainakin niin kauan kuin teollisen kapitalismin rattaat pyörivät energialla, joka tuotetaan raakaöljystä jalostetulla aineella.
Tältä kannalta katsoen demokratia on vaarallista. Niinpä arabimaat ovat olleet armeijan hallitsemia tasavaltoja tai vanhoillisia sheikki- ja kuningaskuntia, ääritapauksena tärkein öljyntuottajamaa Saudi-Arabia, jota hallitaan islamin fanaattisimman muodon, wahhabismin, oppien mukaan. Saudi-Arabia ja Jordanian hašemiittinen kuningaskunta ovat nykymaailman ainoat valtiot, jotka on nimetty hallitsijasuvun mukaan. Sekin kertoo jotakin demokratian tilasta arabimaailmassa.
Egyptin kansannousu asettaa myös arabimaailman keskelle perustetun Israelin uuden todellisuuden eteen. Tunnettu rauhanaktivisti Uri Avnery toteaa, että hänen kotimaansa Israelin johtajat ovat tähän saakka pitäneet oikeudenmukaista rauhaa palestiinalaisten kanssa tarpeettomana ylellisyytenä, johon kyllä olisi varaa, mutta jota on turhanpäiväistä lunastaa lopettamalla miehitettyjen alueiden asuttaminen. Arabimaiden kumous muuttaa koko tilanteen, muistuttaa paljon nähnyt ja kokenut 87-vuotias Avnery. Hänen mielestään Israelin on oman tulevaisuutensa vuoksi pakko tehdä rauha ensin palestiinalaisten ja myöhemmin kansalaisiaan edustavien, tulevien demokraattisten arabimaiden kanssa.
Tähän mennessähän Israel on perustanut turvallisuutensa kahden tekijän varaan. Niistä toinen on Amerikan ruhtinaallinen apu, toinen arabimaailman epädemokraattisuus. Perustuksista ainakin jälkimmäinen on alkanut horjua.
Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Lähi-itä, Robert Fisk, Tariq Ali, Noam Chomsky, Phyllis Bennis