Ateismi ja uskonnottomuus

Helsingin Sanomien pääkirjoituspalstalla käsiteltiin joulukuussa Yhdysvaltojen vaalivuotta ja presidentin valintaa ensi syksynä (HS, 15.12.2007). Artikkelin kirjoittaja viittasi yleiseen käsitykseen, ”ettei julkisesti uskonnottomalla ehdokkaalla, saati ateistilla” ole toivoa päästä Valkoisen talon isännäksi. Väite saattaa hyvinkin pitää paikkansa, vaikuttavathan uskonnon eri muodot, ennen kaikkea monet kristilliset kirkkokunnat, vahvoina amerikkalaisessa kulttuurissa ja julkisessa elämässä, vaikka virallisesti valtio ja uskonto on siellä erotettu toisistaan.

Pääkirjoituksen alkulauseessa minua jäi kuitenkin eniten askarruttamaan siihen sisältynyt oletus uskonnottomuuden ja ateismin erosta. Kirjoittaja ilmeisesti ajattelee niin, että ateisti on radikaalimpi ja perinteen lopullisemmin hylkäävä henkilö kuin sellainen, joka pitää itseään ”vain” uskonnottomana. Tämä saattaa olla varsin yleinen käsitys. Kun usko ja uskon puute kuuluvat pysyviin keskustelunaiheisiin, aloin miettiä, mikä ero on ateismilla ja sillä, mitä kutsutaan pelkäksi uskonnottomuudeksi.  

Molemmat termit, ”ateismi” ja ”uskonnottomuus”, määrittelevät kannattajansa maailmankatsomuksen negatiivisesti. Ne kertovat, mitä uskonnoton henkilö tai ateisti ei ole, ei sitä, minkälaisia katsomuksia hän pitää oikeina ja perusteltuina.

Ateisti on sananmukaisesti henkilö, joka ei usko jumalaan; hän on ”jumalankieltäjä”, niin kuin sanottiin säälinsekaisella pilkalla ennen vanhaan, kun uskonto nykyistä enemmän hallitsi elämänpiiriä myös meillä. Vastaavasti, määritelmän mukaan, uskonnoton ihminen ei kuulu mihinkään uskontokuntaan eikä myöskään harjoita mitään uskontoa tai hyväksy tosiksi minkään uskonnon opinkappaleita eli dogmeja. Nyt voi kysyä, kumpi seuraa kummasta: uskonnottomuus ateismista vai ateismi uskonnottomuudesta.  Kumpi niistä on perustavampi katsomustapa? Helsingin Sanomien pääkirjoittaja tuntui ajattelevan niin, että uskonnottomuus on vain jonkinlainen ateismin lievempi muoto.

Ateismi on siinä mielessä erikoinen maailmankatsomus, että henkilö, joka sen kannattajaksi tunnustautuu, ei oikeastaan pysty sanomaan, mikä on se — siis jumala — jonka olemassaolon hän kiistää. Ateismi on myös suhteellista, vaikka asian tätä puolta on harvemmin pantu merkille.

Jumalan kieltämisen suhteellisuuden on tuonut esille belgialainen fyysikko Jean Bricmont, terävä kommentaattori maailmankatsomuksellisissa ja myös poliittisissa kysymyksissä. Eräässä artikkelissaan Bricmont kirjoitti, että paavi on oikeastaan ateisti, nimittäin ateisti suhteessa kaikkiin muihin jumaliin paitsi siihen, johon hän itse uskoo. Paavi kieltää taatusti hindujen lukuisat jumalat ja muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten jumalat ja monen monet muut jumaluudet, joihin ihmiskunta on olemassaolonsa aikana uskonut, joita se on palvonut, ja joitten vihaa se on pelännyt. Paavi on siis ateisti suhteessa 99 prosenttiin kaikista mahdollisista jumalista. Prosenttiluku on tietysti otettava hyppysellisellä suolaa. Jumalia on ihmiskunnan historiassa joka tapauksessa ollut paljon ja moneen tarpeeseen.  

On myös sellaisia uskontoja, joihin ei kuulu jumalaa, mutta joissa uskotaan esimerkiksi sielunvaellukseen. Ellen ole aivan väärässä, niin juuri sellaista on buddhalaisuus. Ei ole mitenkään ristiriitaista uskoa esimerkiksi sielun kuolemattomuuteen tai vaikkapa ihmisyksilön iankaikkiseen elämään uskomatta jumalan olemassaoloon.

Näyttää siis siltä, että ateismista ei välttämättä seuraa uskonnottomuutta. On mahdollista olla uskomatta jumalaan ja silti uskoa muihin sellaisiin asioihin, joitten olettamiselle ei ole olemassa järkiperäisiä perusteita.  

Entä päinvastoin? Voiko olla uskonnoton, mutta ei ateisti? Loogisesti se ei tietenkään ole mahdotonta, mutta ainakin nykyaikana se on aika harvinaista. Se merkitsisi sitä, että uskoo jumaluuteen, mutta ei pelkää eikä palvo sitä. Tällaisilla ajatussuunnilla oli kannattajia 1600- ja 1700-luvun Euroopassa ja Pohjois-Amerikan siirtokunnissa. Niin sanottujen deistien mukaan Jumala oli luonut maailman ja jättänyt sen sitten säätämiensä luonnonlakien hallintaan. Elettiin tieteen suuren vallankumouksen ja valistuksen vuosisatoja, jolloin järkiperäinen asennoituminen alkoi syrjäyttää uskoa. Kirkko ja muut sen ajan auktoriteetit vastustivat jyrkästi deismiä ja sen kannattajia, joille esimerkiksi Raamattu ei ollut jumalansanaa, vaan ihmisten laatima kirjoituskokoelma.

Samansuuntaista ajattelua edusti myös 1600-luvun suuri rationalistinen filosofi Spinoza. Hänelle jumala oli sama asia kuin luonto, koko olemassa oleva todellisuus, olevainen, maailma kokonaisuudessaan. Ilmeisesti juuri näitten ”vaarallisten” ajatusten esittäminen oli syynä siihen, että Spinoza erotettiin Amsterdamin juutalaisesta seurakunnasta. Hänen ajatustensa vaarallisuus oli siinä, että niissä ei tehty eroa luodun ja luojan välille. Spinoza hylkäsi tuonpuoleisen ja meni siinä ehkä vielä hieman pitemmälle kuin kristilliseltä perustalta lähteneet deistit. Hän oikeastaan antoi vain luonnolle toisen nimen, jumala: jumala eli luonto, niin kuin hän asian ilmaisi. Albert Einstein lienee ajatellut perimmäisistä kysymyksistä samalla tavoin.  

Atomisteiksi kutsutut antiikin luonnonfilosofit ja heitä kannattaneet epikurolaiset moraalifilosofit olivat sitä mieltä, että jumalia — nimenomaan monikossa — oli kyllä olemassa, mutta heistä ei kannattanut välittää, koska hekään eivät välittäneet ihmisten kohtaloista. Jumalat erosivat ihmisistä vain siinä, että olivat kuolemattomia. Mielenkiintoisinta oli ajatuskulku, jolla uskonnottomat epikurolaiset perustelivat jumalten olemassaolon. Hieman vanhempien atomistien ohella he olivat nimittäin ehkä ainoita todella johdonmukaisia materialisteja koko länsimaisen ajattelun historiassa. Heidän mukaansa ei ollut olemassa mitään muuta kuin materiaa, joka koostui jakamattomista atomeista ja niiden liikkeestä. Myös aistimukset ja ajatukset olivat materiaa, atomien muodostamia ohuita kalvoja, joita irtosi niiden — siis aistimusten ja ajatusten — kohteista. Jos ihmisillä oli ajatuksia jumalista, silloin jumalia myös oli olemassa, epikurolaiset päättelivät materialistisen filosofiansa mukaisesti. Suurena eettisenä ja moraalisena ohjelmanaan näillä varhaisilla ajattelijoilla oli ihmisten vapauttaminen kuolemanpelosta, jota myös uskonto oli ylläpitänyt.

Nykytiedon valossa atomistien ja epikurolaisten filosofia oli tietenkin fantastista, koska se perustui pelkkään ajatteluun eikä havaintoihin ja kokeisiin. He kuuluivat kuitenkin ensimmäisiin filosofeihin, joitten maailmankuva ja maailmankatsomus olivat puhtaasti naturalistisia. Siinä nämä antiikin ajattelijat olivat 1600- ja 1700-luvun luonnonfilosofien kaukaisia edeltäjiä. Sitä kautta heistä myös kulkee yhteys nykypäivään ja keskusteluun tiedon ja moraalin — elämisen arvoisen elämän — perusteista.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime