YLE/Ykkösaamu, 8.3.2011 **** Etusivulle

Arabimaat: Paluuta entiseen ei ole

Hannu Reime

Vuorossa on ykkösaamun tiistaikolumnisti, tällä viikolla Hannu Reime. Hän pohtii arabimaiden kansannousuja ja järjestelmää, jota niissä ollaan kaatamassa.

Viisauden symboli Minervan pöllö nousee vanhan sanonnan mukaan lentoon vasta hämärän tullen. Ajatuksena on se, että aikakautta voidaan ymmärtää vasta, kun se on päättynyt, kun aurinko on laskenut ja jotakin peruuttamatonta on jäänyt taakse.

Arabimaiden kansannousu on jo tuonut monen huomioitsijan mieleen ajatuksen yhden aikakauden päättymisestä ja jonkin uuden, vielä tuntemattoman alkamisesta. Kysymys ei ole vain Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan poliittisesta järjestyksestä, vaan maailmanlaajuisesta elämänmuodosta, jonka on tuottanut toisen maailmansodan jälkeinen kapitalismi. Autoilu ja lentoliikenne eivät olisi olleet mahdollisia toteutuneessa valtavassa mitassaan ilman öljyä, jota on halvinta ja kannattavinta pumpata Lähi-idässä, ei myöskään moderni kaupunkirakenne, tehomaatalous tai vaikkapa kemian teollisuuden tuottama tärkeä raaka-aine muovi, jonka keksimisestä amerikkalainen kirjailija Norman Mailer sanoi, että siitä alkoi ihmiskunnan alamäki. Arabian niemimaan ja Persian lahden halpa öljy on muokannut meidän kaikkien elämää tavalla, jonka ymmärtämistä vaikeuttaa vain sen tuttuus. Vaihtoehtoista historiaa on mahdotonta kuvitella.

1800-luvulla teollinen vallankumous ja teollisen kapitalismin synty perustuivat halpaan kivihiileen. Muinaisten eliöiden meille antaman toisen energianlähteen, maaöljyn, pumppaaminen ja jalostaminen polttoaineeksi teki vuosisadan lopulta alkaen mahdolliseksi ottaa käyttöön höyrykonetta paljon tehokkaampi ja taloudellisempi voimantuottaja: polttomoottori. Öljyä löydettiin Pohjois- ja Etelä-Amerikasta, Romaniasta, Kaspianmereltä ja Hollannin Itä-Intiasta. Vähän toistasataa vuotta sitten brittiläinen Anglo-Persian Oil Company, nykyisen BP:n edeltäjä, teki ensimmäisen kannattavan öljylöydön Lähi-idässä. Löytö sijaitsi Persian eli Iranin lounaisosassa.

Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Britannian amiraliteetin ensimmäinen lordi eli laivastoministeri Winston Churchill päätti, että brittien sotalaivasto siirtyy kulkemaan kivihiilen sijasta öljyllä. Churchill ymmärsi alun alkaen Lähi-idän öljyn merkityksen ja sen, kuinka tärkeää on pitää alue Britannian imperiumin poliittisessa kontrollissa. Churchill ei ollut tarkka menetelmistä. 1920-luvun alussa hän suositteli kapinaan nousseiden arabiheimojen kaasuttamista Mesopotamiassa.

Aivan samoin kuin viime vuosisadan äärimmäisen tuhoisat sodat ja muut ihmisen itsensä aiheuttamat vitsaukset olivat ensimmäisen maailmansodan seurausta, samoin myös Lähi-idän ja sen öljyn strateginen merkitys oivallettiin nimenomaan tuohon aikaan. Ympärysvallat Britannia, Ranska ja Venäjä harjoittivat keskenään salaista diplomatiaa hajoavan Turkin valtakunnan hallitseman Lähi-idän jakamisesta.

Vielä silloin ei kysymys tietenkään ollut ainakaan yksinomaan öljystä strategisena raaka-aineena, vaan himoitusta geopoliittisesta kokonaisuudesta, täytekakusta, josta jokainen osapuoli halusi niin suuren ja maukkaan siivun kuin mahdollista. Lähi-itä yhdistää Euroopan Aasiaan ja Afrikkaan. Siellä sijaitsivat tärkeät meritiet Suezin kanava ja Turkin salmet. Venäjä haaveili Konstantinopolista ja omasta tulevasta roolistaan ylivaltana uudessa kristityssä Bysantissa, joka oli menetetty vääräuskoisille muslimeille satoja vuosia aikaisemmin. Venäjän vallankumous romahdutti tällaiset unelmat, jotka uusi bolshevikkihallitus paljasti aikansa Wikileaks-vuotona. Nykyvuotojen tavoin ei paljastusten varsinainen sisältö silloinkaan tullut lukijoilleen täytenä yllätyksenä.

Vuonna 1945, heti toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltojen ulkoministeriö totesi asiakirjassaan, että Saudi-Arabian öljyvarat ovat suunnaton strategisen vallan lähde ja yksi suurimmista materiaalisista voitoista koko maailmanhistoriassa. Ajatuksena oli, että se, jonka poliittisessa kontrollissa nämä ”strategisen vallan lähteet” ovat, se myös käyttää huomattavaa valtaa koko maailmassa, jonka teollisuus pyörii Lähi-idän öljyllä. Lisäksi tuottajamaiden ansaitsemat öljydollarit ovat kätevästi palautuneet Yhdysvaltoihin huipputuottoisilla asekaupoilla.

Tälle ajattelulle on koko toisen maailmansodan jälkeinen poliittinen asetelma Lähi-idässä perustunut. Vanhan siirtomaavallan Britannian roolin on ottanut Yhdysvallat, ja niin kuin esimerkiksi hyökkäys Irakiin kahdeksan vuotta sitten osoitti, britit ovat palanneet alueelle amerikkalaisten aseenkantajina vailla entisen suuruutensa hohtoa.

Lähi-idän poliittinen järjestys ei suinkaan ole jäänyt aikaisemminkaan vaille haasteita, nykyistä muotitermiä käyttääkseni. Egyptin presidentin Gamal Abd el-Nasserin nimeen liitetty arabinationalismi oli niistä yksi 1950- ja 1960-luvulla. Nasserismin murskasi Israelin armeija kesäkuun sodassa vuonna 1967. Sen jälkeen Yhdysvallat on tukenut Israelia ruhtinaallisesti. Erityissuhde Israeliin johtuu strategisista ja geopoliittisista laskelmista, ei mistään Israel-lobbysta tai antisemiittien houreissa kummittelevista juutalaisista.

Nasserin groteski jäljittelijä, Libyan Moammar Gaddafi ei ole koskaan ollut vakava uhka Lähi-idän poliittiselle järjestykselle. Hän on tukenut yksittäisiä terroristiryhmiä ja ilmeisesti myös terrori-iskuja ja hallinnut despoottina kansalaisiaan. Länsivallat ovat suhtautuneet häneen milloin eristämällä, milloin neuvottelemalla. Ilman mittavia öljytulojaan Gaddafi tuskin olisi pysynyt vallassa yli 40 vuotta. Hänen päivänsä Libyan hallitsijana ovat joka tapauksessa nyt luetut.

Suurin uhka tätä ennen Lähi-idän järjestykselle tuli vuonna 1979, kun Iranin shaahi valta päättyi vallankumoukseen. Historia kosti sen, että vain 26 vuotta aikaisemmin Yhdysvallat ja Britannia olivat organisoineet kaappauksen, jossa öljyn kansallistanut maltillinen ja konservatiivinen nationalisti Mohammed Mossadeq syöstiin vallasta ja shaahi palautettiin istuimelleen. Vuoden 1979 jälkeiset vallanpitäjät Iranissa eivät enää olleet maallisia demokraatteja, vaan islamistisia uskonmiehiä. Iranista tuli islamilainen tasavalta.

Mutta mitään viime viikkojen kaltaista ei Lähi-idässä ja sen arabimaissa ole aikaisemmin nähty. Demokratia, jota niin valheellisesti on ulkomailta propagoitu, onkin yhtäkkiä otettu tosissaan siellä, mitä halveksivasti kutsutaan arabikaduksi. Olisi tyhmänrohkeaa edes yrittää ennustaa, millaiseksi uusi arabimaailma muotoutuu. Ehkä voi todeta vain sen, että paluuta entiseen ei ole.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Lähi-itä, Robert Fisk, Tariq Ali, Noam Chomsky, Phyllis Bennis

 

[home] [archive] [focus]