YLE/Ykkösaamu, 28.9.2010 **** Etusivulle YLE/Ykkösaamu, 28.9.2010 **** Etusivulle
Hannu Reime
Vuorossa on ykkösaamun tiistaikolumnisti, joka tällä viikolla on Hannu Reime. Hän pohdiskelee toimittajien puolueettomuutta ja puolueellisuutta.
Tamperelaisen Aamulehden entinen päätoimittaja ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan uusi johtaja Matti Apunen kirjoitti Helsingin Sanomissa syyskuun alkupuolella mielenkiintoisen kolumnin, jossa hän vaati toimittajia paljastamaan poliittisen tai maailmankatsomuksellisen kantansa. Jonkin verran kirjoitus sai aikaan keskustelua, mutta sen herättämät ajatukset olisivat hyvinkin ansainneet laajemman julkisen ruotimisen.
Eräässä kommentissa Apusta moitittiin halusta palata 1970-luvun puoluepoliittisiin läänityksiin suurissa tiedotusvälineissä; tämähän koski erityisesti Yleisradiota, mutta varmaan muitakin. En usko, että kirjoittaja tarkoitti mitään sellaista, ja vaikka olisi tarkoittanutkin, paluu niihin aikoihin olisi joka tapauksessa mahdotonta.
Apunen kirjoitti, että ”journalistinen raportointi ilman maailmankatsomusta on useimmiten valhe, tai sitten kirjoittaja on täydellisen välinpitämätön.” Jälkimmäisessä tapauksessa olisi parempi vaihtaa alaa.
Jos taas toimittaja avoimesti kertoo oman katsomuksensa, hänen on pakko miettiä asioita enemmän, tehdä enemmän töitä, kun hän käsittelee sellaisia henkilöitä, joiden kanssa on eri mieltä, tai aatteita, joita itse vastustaa. Hän ei ”pääse kyyristelemään toimittajien suosituimpaan piilopaikkaan, halpaan ironiaan.”
Ironia on vaikea ja säästeliäästi käytettävä tyylilaji, joka kärsii nopeasti inflaation ja muuttuu halpahintaiseksi ylimielisyydeksi. Apunen kysyy, ”keitä ovat ne vakavailmeiset nuoret ihmiset, jotka käyttävät tiedotusvälineen koko voimaa kirjoittaessaan tuomiokolumnin ministerin typeryydestä tai keski-ikäisten mieskansanedustajien kategorisesta naurettavuudesta. Keitä ovat nämä poliittisen raadollisuuden yläpuolelle asettuneet puujumalat?”
Värikästä kieltä, ja varmaan tässä ollaan oikeilla jäljillä. Mutta ehkäpä ylimielinen, kanssaihmisten yläpuolelle itsensä kohottava halpa ironia heijastelee yleisemminkin aikaamme, kuuluu osana ajanhenkeen. Ehkä niillä puolueettomina esiintyvillä tuomionjulistajilla, joiden todellisia aatteellisia sitoumuksia Matti Apunen perää, ei olekaan mitään selkeää maailmankatsomusta. Jospa sellaisen puute heijasteleekin omaa aikaamme, jossa kompassi näyttää olevan kateissa yhdeltä jos toiselta toimijalta. Se ei välttämättä ole paha asia: viime vuosisadan kokemusten valossa voi nimittäin olla parempi, että kompassi on hukassa kuin, että se on rikki ja osoittaa väärän suunnan.
Päivittäisissä uutisissa tämä homo sapiensin luoma maailma näyttäytyy varsin surrealistisena paikkana. Yleväksi tarkoitettu julistus länsimaisesta arvoyhteisöstä, demokratiasta ja ihmisoikeuksista muuttuu tragikoomiseksi farssiksi Afganistanin ja Irakin kirjaimellisesti raadollisessa todellisuudessa. Taloudessa nousukausien ja taantumien vaihtelu parin vuoden välein saa herkkäuskoisen ottamaan todesta sen, että on olemassa ihmisestä riippumattomia, luonnonvoimien kaltaisia markkinavoimia, vähän niin kuin luonnonkansojen henkiä, joita täytyy lepytellä, ja joiden vihaa tyynnytellä.
Jotten syyllistyisi halpaan ironiaan, sanottakoon suoraan, että oman käsitykseni mukaan rahamarkkinat todella ovat suurelta osin henkimaailman asioita. Mihin muuhunkaan maailmaan kuuluisivat sellaiset käsitteet kuin 'luottamus' systeemiä koossapitävänä ja 'ahneus' systeemiä repivänä voimana. Henget tosin ovat tässä tapauksessa vain ihmisen ja hänen ominaisuuksiensa tuottamia.
Matti Apusen kolumnissa itseäni viehätti erityisesti se, että kirjoittajan maailmankatsomus on niin päinvastainen kuin omani. Siitä huolimatta voin hyvin olla hänen kanssaan lähes yhtä mieltä näennäisen puolueettomuuden haitallisuudesta. Maailmankatsomuksellisen sitoutumisen ei tarvitse merkitä ehdotonta eikä edes ehdollista lojaalisuutta tälle tai tuolle poliittiselle puolueelle. 1970-luvun politisoinnin pahin puoli ei omasta mielestäni suinkaan ollut sitoutuminen sinänsä, vaan sellainen kuppikuntamainen klikkiytyminen, jonka väistämättömänä seurauksena yksilö lakkaa ajattelemasta omilla aivoillaan. Yksilöllä on kaksi silmää, puolueella taas — tuhat vai kuinka monta niitä nyt olikaan! — niin kuin Bertolt Brecht runoili tekstissä, joka ei kuulu hänen parhaimpiinsa.
Elinkeinoelämän valtuuskunta on yksityistä talouselämää edustava tutkimus- ja mielipiteenmuokkausjärjestö. Sääntöjensä mukaan Evan ”tarkoituksena on edistää suomalaisen yhteiskunnan […] menestystä, johon kuuluvat sekä kansallinen kilpailukyky, aineellinen vauraus että kulttuurin elinvoimaisuus.”
Niin kuin aatteellisissa yhdistyksissä yleensä, niin myös Evassa sääntöjen keskeiseen tarkoituspykälään sisältyy ideologinen taustaoletus. Aineellinen vauraus ja kulttuurin elinvoimaisuus ovat hyviä asioita, joita kuka tahansa voi kannattaa. Mutta miten saavutetaan ”kansallinen kilpailukyky”, vaurauden ja kulttuurin materiaalinen perusta, onkin hankalampi kysymys. Itse en usko alkuunkaan siihen, että investoijat ja pääoman omistajat ottaisivat huomioon palkkatyöläisten edut — vakaan toimeentulon ja turvatun elämän — silloin, kun markkinavoimat vaativat toiminnan tehostamista. ”Toiminnan tehostaminenhan” on talouselämän koodikieltä, joka yleiskielelle käännettynä tarkoittaa väen vähentämistä tai joskus kokonaisen tehtaan sulkemista.
Eva-johtajan kolumni Helsingin Sanomissa oli saanut otsikokseen kysymyksen ”Hei toimittaja, ketä kannatat?” Mielestäni kysymyksen voisi pikemminkin esittää muodossa ”Mitä kannatat?”, sillä eiväthän tässä keskeisiä ole henkilöt, vaan asiat. Vielä olennaisempaa olisi kysyä, miksi kannatat sitä, mitä kannatat.
Ei varmaan olisi haitaksi, jos esimerkiksi turvallisuuspolitiikkaa kommentoivat toimittajat kertoisivat avoimesti, mitä he ajattelevat Natosta. Matti Apunen ilmoittaa kirjoituksessaan, että hän kannattaa Suomen liittymistä tähän sotilasliittoon. Oma käsitykseni asiasta on täysin päinvastainen. Olen Nato-jäsenyyttä vastaan perusteluin, joilla on hyvin vähän tekemistä Venäjän kanssa, ja väitteitä ”suomettumisesta” pitäisin panetteluna. Tärkein perusteluni vastustaa Suomen liittymistä Natoon on se, että Pohjois-Atlantin sopimusjärjestö on kylmän sodan organisaatio, joka olisi pitänyt lakkauttaa yhdessä Varsovan liiton kanssa. Moskovan johtaman itäblokin hajoamisestahan on kohta kulunut 20 vuotta. Kylmän sodan olisi jo aika päättyä.
Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Media